Miniä kestää anoppiaan – näin siinä sitten kävi – Kaksoset?! – pääsi Irma Koskiseltä. Nainen yritti parhaansa mukaan peittää tuohtumuksensa, mutta huonolla menestyksellä. Aija tiesi hyvin, ettei anopilta voinut odottaa pisaraakaan vilpittömyyttä. Irma ei ollut koskaan pitänyt Aijasta, piti tätä aivan vääränä puolisona pojalleen. Silti kaikki muut olivat sitä mieltä, että Vesa oli hieman liian vaatimaton Aijalle. Aija oli todella herttainen ja fiksu, opinnot taloustieteissä maisteriksi suoritettu jo 23-vuotiaana ja uraa hyvässä yksityisessä terveyskeskuksessa. Vaikka hän oli pieneltä paikkakunnalta, hänen isänsä toimi siellä tehtaanjohtajana ja äitinsä opetti paikallisessa yliopistossa. Kenelläkään ei ollut syytä pitää häntä kouluttamattomana tai tapoja vailla olevana. Silti Irma kutsui häntä “yksinkertaiseksi”. – No, onneksi olkoon! Sellaista onnea! Tuplasti onnea! – mumisi anoppi. Mutta Irma ei ollut osallistumassa tähän onneen. Aijan raskaus oli vaikea; hän joutui usein sairaalaan ja lepäämään. Vesa kävi häntä melkein päivittäin katsomassa, mutta Irma – joka asui kahden bussipysäkin päässä – ei vieraillut kertaakaan. Kotiinpääsypäivänä Irma ei tullut vastaanottamaan, eikä suostunut vierailemaan ensimmäiseen neljäänkymmeneen päivään. – Ei nyt sovi, entä jos tuon lapsille jonkun taudin! Ei! Ihan, kunhan vahvistuvat, sitten saa tavata mummon. Lopulta, kun tytöt olivat kolme kuukautta, Aija kohtasi Irman kaupan edessä. Anoppi virnisti väkinäisesti. – No, miten teillä tytöillä menee? Aija vastasi ystävällisesti. – Hyvin! Rattaat ovat suuret, mutta raitis ilma tekee hyvää! Irma nyökkäsi ja aikoi lähteä, mutta sitten paikalle käveli vanha ystävä Terttu. – Irma! Voi ihmettä! Ovatko nämä sinun tyttärentyttäriäsi? Irma hymyili tekopirteästi. – Juu, Terttu… Koko elämäni aarteet! Aija muisti Tertun hyvin. Hän tervehti hiljaisesti. – Kaksi lasta kerralla! Aija, miten onnistuit? Olet niin pikkuinen! – Aija on ihan sankari! – vakuutti Irma. Aija häkeltyi Irman äkillisestä mummousinnostuksesta. Terttu ja Irma jatkoivat juttelua, kehui kajahteli; kuinka kaksoset ovat suuri onni, että Aija selviytyy niin hienosti ja Irma on kuulemma oikein mukana auttamassa… Aija kuuli itsestään sellaisia versioita, ettei saanut sanaa suustaan. Kun Terttu oli jatkanut matkaansa, Irman hymy katosi, hän hyvästeli kuivasti ja livahti tiehensä. Illalla Aija kertoi Vesalle kaiken. Tämä kohautti olkiaan. – Se nyt on mun äitiä. Samaa juttua se kertoi minustakin, vaikka ei kotona vaivautunut auttamaan. Älä välitä! Oikeasti. Aija oli kuullut nämä tarinat tuhannen kertaa, mutta aina hän ihmetteli, kun joutui niiden kohteeksi. *** Vuodet kuluivat eikä Irman suhtautuminen lapsenlapsiin tai omiin lapsiinsa muuttunut lainkaan. Kunnes koitti onnettomuus: Irma kaatui taksista astuessaan ja mursi jalkansa. Siitä keksikin hän nerokkaana: – Mä muutan teille asumaan hetkeksi! Aija ja Vesa tuijottivat toisiaan; he tiesivät jo, miten se päättyy, mutta eivät osanneet kieltäytyä. Seurasi täysi kaaos. Pari muutti lastenhuoneeseen ja loukkaantunut Irma otti haltuunsa heidän makuuhuoneensa. Häntä piti hoitaa, hänelle kokata, auttaa kylpyyn, käydä kaupassa. Kaksoset olivat vähän päälle kaksivuotiaita. Aija yritti palata töihin edes osa-aikaisesti, lapset laitettiin päiväkotiin. Joka aamu vanhemmat kamppailivat kiukuttelevien pikkulasten kanssa, repivät heidät lämpimästä sängystä ja työnsivät arkeen. Eräänä aamuna, juuri ennen lähtöä, Vesalla soi kännykkä: – Äiti? Miksi soitat, olethan toisessa huoneessa? – En pääse nousemaan, kun jalka on poikki… – Äiti, sinulla on kainalosauva… – Ole hiljaa, Vesa! Voin sanoa tämän makuulta käsinkin! – Mä en enää kestä teidän meteliä aamuisin! En saa unta, kun juokset ympäriinsä ja lapset eivät hiljene! Vesa punastui raivosta. Hän tempaisi makkarin oven auki ja huusi: – Jos kerran haluat nukkua rauhassa, niin me jätetään lapset sulle, käyks? Irma hiljeni kauhistuneena. Pian hän muutti takaisin omaan asuntoonsa – ei edes malttanut odottaa kipsin poistoa. Vesaa se ei surettanut, mutta Aijaa vaivasi syyllisyys. *** Yleensä perjantaisin Aija teki lyhyemmän työpäivän, haki tytöt kotiin, osti herkkuja ja katseli lasten kanssa animaation. Nytkin ovi soi. Aija avasi – Irma seisoi ulkona, vierellä tytär Elenan poika, Petteri. – Irma, mikä hätänä? – Elena jätti Petrin minulle illaksi, mutta minulla on kiire. Voitko katsoa hetken? Tunnin-pari! Kiitos! Aija jäi ihmeissään ovensuuhun. Petteri oli puoli vuotta nuorempi kuin tytöt, muuten rauhallinen, joten hän vain kyykistyi ja hymyili. – Petteri, jäätkö mun kanssa? Poika nyökkäsi. Irma oli jo hississä. – Milloin tulette hakemaan? – Kahden tunnin päästä! Ei hyvästejä, ei muuta. *** Vesa tuli kotiin seiskalta. Nähtyään Petterin kylässä ihmetteli: – Hei, poika! Mitä kuuluu? Missä Elena on? Aija huokaisi. – Äitisi toi hänet. Iloisesti hetken… ollaan istuttu viisi tuntia jo yhdessä. Vesa soitti Elenalle. Lupasi tulla niin pian kuin pystyi. *** Lapset leikkivät jo kun Aija, Vesa ja Elena odottivat keittiössä. – Pitääkö meidän oikeasti odottaa? Lapset pitäisi viedä nukkumaankin… – Laitetaan nukkumaan vaikka myöhemmin. Äidin kanssa pitää selvittää. Ovi soi. Irma asteli kiireesti: – Niin, tulin hakemaan Petrin! Aija nielaisi, mutta Elena ja Vesa ilmestyivät hänen taakseen. – Äiti, onko sulla omaatuntoa jäljellä?! – Vesa tiuskaisi. – Näin te puhutte äidille? – Irma yritti sanoa. – Älä käännä asiaa! Minä jätin Petrin sulle, en Aijalle! Mitä oikein ajattelit? – Elena huusi. Irma pyöräytti silmiään. – No, mitä väliä, Elena? Kyllähän Aija pärjää, on omiakin… Mulla oli omat menot! – Äiti! Mitä menoja muka? Pelkkää törkeää hyväksikäyttöä! Kysyitkö Aijalta yhtään mitään? – Herranjestas… mitä siinä kysyä! – Missä sä olit koko päivän? Elena puuttui peliin. – Aamulla sun hiukset oli pidemmät, olit ensin parturissa ja sitten kynsihuollossa – aamulla kynsilakka oli punainen, nyt vaaleanpunainen… Irma hämmentyi eikä keksinyt sanoja. – Etkö häpeä yhtään?! – Vesa toisti. Irma ei vastannut, seisoi hiljaa. – Kerrankin joku pyytää apua ja sä dumpaat vastuun Aijalle! Ehkä Aija haluaisi joskus itekin parturiin! Tai kynsihoitoon! Irman kasvot punastuivat. Sitten hän päästi lopullisen piikin: – Vesa! Mitkä kynnet, mikä parturi? Aija nyt on aina ollut syrjäkylän tytöntyllerö! On ja pysyy! Hiljaisuus. Sitten raikasi iso: – Ulos nyt! Vesa tarttui äitiään kädestä, johdatti ulos ja paiskasi oven kiinni. Kun hän nosti katseensa, näki Aijan kasvoilla kyyneleet. Aijaa sattui ja harmitti. Mutta hänkin ymmärsi, ettei Irma arvostanut edes omia lapsiaan; kyse ei ollut hänestä. Hyväksi ihmiseksi haluaa, mutta joskus on vain hyväksyttävä, ettei toisille voi koskaan kelvata. Siitä lähtien yhteydet anoppiin katkesivat. Vesa ja Elena auttoivat äitiään vain tarvittaessa. Vuosien mittaan Irma katkeroitui pojan käytöksestä, mutta halu olla “lasten elämässä” ajoi hänet sopuun. Lastenlasten huoltajaksi hän ei kuitenkaan koskaan ryhtynyt. Kerran Aija näki Irman messenger-kuvassa kaikki kolme lastenlasta ja tekstin: “Hyvää mummujen päivää meille kaikille, jotka olemme kasvattaneet lapsenlapsemme”. Aija nauroi surumielisesti – ja myöhemmin Vesa sekä Elena purkivat äitinsä vain sanallisesti. Vaikka Aija yritti olla vakava, nauruaan hän ei täysin pystynyt pidättämään.

15. maaliskuuta

Kaksoset?! karkasi suustani, kun Sirkku Tuulikki kuuli uutiset.

Yritin pitää ilmeeni peruslukemilla, mutta en pystynyt täysin peittämään pettymystäni. Tiesin, ettei Sirkku minua hyväksynyt en ollut hänen mielestään sopiva puoliso hänen pojalleen, vaikka ulkopuoliset kokivatkin, että minun Akseli oli hieman yksinkertainen minuun verrattuna.

Itse olen Kaisla, 23-vuotias ekonomi Helsingistä. Pääsin töihin yksityiseen lääkäriasemaketjuun, ja vaikka olen kotoisin pienemmästä kaupungista, isäni on urakoitsija ja äitini toimii opettajana Ammattikorkeakoululla. Olen saanut kodistani hyvät tavat. Silti Sirkku Tuulikki näki minut vain maalaisjunttina.

Onnea vaan! Tuplaonni… mutisi Sirkku.

No, hän ei todellakaan aikonut osallistua tähän iloon. Raskauteni oli vaikea: minulla oli keskenmenovaara, sitten ennenaikaisten synnytysten uhka. Akseli kävi luonani sairaalassa melkein päivittäin, mutta Sirkku asuu kaksi pysäkkiä meistä, eikä tullut kertaakaan edes katsomaan.

Kun pääsin vauvojen kanssa kotiin, Sirkku ei tullut hakemaan heitä sairaalasta eikä ensimmäiset neljäkymmentäkään päivää piipahtanut.

Ei sovi! Entä jos tuon jonkin pöpön mukana? Kyllä minä sitten tulen, kun tytöt ovat vähän vanhempia.

Tytöt olivat kolme kuukautta, kun törmäsin Sirkkuun K-marketin edessä. Hän väänsi hymyn kasvoilleen ja kysyi hampaidensa välistä:

No, miten teillä menee, tytöt?

Hymyilin aidosti.

Tässä kävelyllä! Vaunut ovat isot, mutta mitäpä sillä raitis ilma tekee hyvää lapsille.

Sirkku nyökkäsi ja meinasi jo lähteä, mutta samalla hänen vanha ystävänsä Leena käveli meitä kohden.

Sirkkuli, hei! Herranjestas, ovatko nämä sinun lapsenlapsesi?

Juu, Leena… Kyllä ovat, minun aarteeni!

Leena oli minulle tuttu, tervehdin varovaisesti.

Kaksin kappalein! Kaisla, miten sinä oletkaan jaksanut? Olet niin siro!

Kaisla on sankari! vahvisti Sirkku.

Katsoin appiani ihmeissäni. Vielä hetki sitten hän olisi mielellään karannut paikalta, ja nyt hän esitti hellää isoäitiä.

Leena ja Sirkku rupattelivat kiivaasti. Kuulin vain puolikkaita lauseita onnestani, miten Sirkku auttaa, miten minä pärjään. Olin kuulevinani elämästäni jotain uutta, mitä en ollut tiennytkään.

Kun Leena hävisi nurkan taakse, Sirkku otti hymyn pois kasvoiltaan, toivotti kylmästi hyvää iltaa ja lähti.

Kerroin tapahtuneesta Akselille illalla. Hän kohautti olkiaan.

Kaisla, sellainen minun äitini on. Sama meillekin kyllä hän kavereilleen kertoo, että opetti kotitehtäviä yöhön asti, mutta tosiasiassa katsoi jotain ruotsalaista sarjaa, eikä koskenutkaan minun vihkoihini. Mukamas Lenan kanssa käveli kolme tuntia parannellen hänen terveyttään, mutta todellisuudessa laittautui peilin ääressä ja minä vein siskoa pihalle Älä siis välitä!

Olen kuullut nämä tarinat moneen kertaan. Mutta silti aina järkytyn, kun joudun taas näyttämölle.

***

Vuodet kuluivat, mutta Sirkku Tuulikin suhtautuminen ei muuttunut. Kunnes sitten sattui vahinko: hän kompastui noustessaan taksista ja mursi jalkansa. Saman tien hän julisti:

Minä muutan teille nyt joksikin aikaa!

Vilkaisin Akselia, molemmat tiesimme mihin tämä johtaa. Mutta emme saaneet sanottua ei.

Alkoi painajainen. Siirryimme lastenhuoneeseen yöksi, kun Sirkku valtasi makuuhuoneen. Hänestä tuli kolmas lapsi: ruokaa piti tehdä, pyyhkiä, kylvettää ja kaupasta kantaa tavaraa. Tytöt olivat 2,5-vuotiaita. Koetin palata töihin edes puoleksi päivästä, joten vein tytöt päiväkotiin. Joka aamu Akselin kanssa taistelimme vastaan rimpuilevien, uneliaitten tyttöjen kanssa (kuinka inhosivatkaan aamuherätyksiä!).

Eräänä aamuna Akselin puhelin soi juuri lähtöhetkellä:

Äiti?! Miksi soitat, olet toisessa huoneessa!

En pääse ylös, muistat kai jalkani olevan poikki…

Sinulla on kyynärsauva…

Ole hiljaa, Akseli! Minulla on sanottavaa, kyllä täältäkin voi puhua.

Ole hyvä äiti, mutta nopeasti.

En hyväksy tätä teidän aamumeininkiänne. Teidän meteliinne ei saa nukuttua, ovia paukutetaan ja lapset kailottaa koko ajan!

Akseli oli punainen raivosta. Hän avasi makuuhuoneen oven ja huusi kovaan ääneen:

Jos kaipaat unta, niin jätetäänkö lapset sulle hoidettavaksi, hä?!

Sirkku meni aivan hiljaiseksi ja pian muutti takaisin omaan kotiinsa, vielä ennen kipsin poistoa. Akseli ei näyttänyt surevan, mutta minulla oli huono omatunto: en tahtonut perheriitoja. Mutta mitä muutakaan osasin tehdä?

***

Yleensä perjantaisin olin töissä vain puolikkaan päivän. Silloin hain tytöt päiväkodista, mentiin ostamaan herkkuja ja katsottiin yhdessä joku lastenelokuva. Tämän perjantain piti olla samanlainen. Asettelin tyynyt lattialle, sytytin projektorin… Kun ovikello soi.

Avasin oven. Siellä seisoi Sirkku, ja hänen kädessään pientä kättä piteli Lenan poika, Ville.

Sirkku, onko jokin hätänä?

Lena jätti Villen minulle iltaan asti, mutta nyt on kiire asioille. Olisitko hetken hänen kanssaan? Vain puolitoista tuntia!

Olin hetken hämilläni. Ville oli puoli vuotta nuorempi kuin tytöt ja ihan rauhallinen, joten istuin kyykkyyn silittämään häntä.

Ville, jäätkö tänne meidän kanssa?

Poika nyökkäsi arasti. Kun nostin katseeni, Sirkku oli jo menossa hissille.

Monelta tulet hakemaan?

Korkeintaan kahden tunnin päästä!

Ei hyvästelty sen kummemmin.

***

Akseli saapui kotiin seitsemältä. Kun huomasi Villen syömässä pöydässä kotiruokaa muiden mukana, ihmetteli:

No terve, poika! Missäs Lena on?

Ville virnisti sedälleen. Minä huokaisin raskaasti.

Äitisi toi hänet hetkeksi. Lähti omille asioilleen…

Ja miten pitkä hetki on?

Lähes viisi tuntia…

Katsoin epävarmana Akselia.

Entä Lena?

Nielaisin.

En viitsinyt laittaa viestiä… En halunnut saattaa Sirkun asemaan. Hän uskalsi LUOTTAA lapseen…

Akseli muuttui tummanpunaiseksi.

Kaisla, sinä olet liian kiltti Tämä ei kyllä käy! Kysyikö hän edes mitään?

Pudistin päätäni. Akseli tarttui puhelimeen ja soitti siskolleen, joka lupasi tulla hakemaan Villen mahdollisimman pian.

***

Kello oli melkein puoli yhdeksän. Lapset leikkivät huoneessa. Minä, Akseli ja Lena istuimme keittiössä.

Ai meinaatko ihan odotella Sirkun tuloa? Lapset pitäisi saada nukkumaan

Yhden kerran saavat valvoa. Mutta äidin kanssa tämä asia pitää selvittää, sanoi Akseli.

Juuri kun hän ehti sen sanoa, ovikello soi. Kävelin ovelle.

No niin! Anna tänne Ville! Sirkku ilmoitti.

Nielaisin. Takaani ilmaantuivat Lena ja Akseli.

Äiti, onko sulla oikeasti yhtään huono omatunto?

Näinkö puhutaan omalle äidille?!

Älä ala syyllistää! Mä jätin Ville sinulle, sinulle en Kaislalle Mitä oikein ajattelit?

Sirkku naurahti.

Väliäkö sillä Kaislallahan on jo kaksin kappalein. Hän pärjää kyllä. Minulla oli menoa!

Akseli astui askeleen kohti.

Äiti! Kuinka röyhkeä ja itsekkääksi oikein voit tulla? Kysytkö edes ihmiseltä, ennen kuin sysäät lapsen hoitoon?

Herrajestas, mitä tässä kyselemään!

Akseli uusi kysymyksen.

Missä olit oikeasti?

Nyt Lena purskahti nauruun.

No, aamulla hiukset oli pidemmät, joten ehkä kampaajalla. Sitten taisit käydä kynsistudiossa, kun lakka vaihtui illan aikana.

Sirkku meni hämilleen, eikä sanonut mitään.

Eikö sua edes hävetä? toisti Akseli.

Hän vain tuijotti meitä.

Sua pyydetään joskus auttamaan, ja silloin heität Ville Kaislan niskoille? Ehkä Kaislakin haluaisi joskus kynsistudiolle tai kampaajalle!

Nyt Sirkku helotti punaisena, pullistellen. Hänessä ei ollut häivääkään katumusta, vaan hän alkoi motkottaa meille kaikille.

Akseli! Mitä hiustenleikkauksia Kaisla muka tarvitsee? Mikä kynsistudio? Hänhän on junantuoma tuolta Peräpohjolasta! Oli aina, tulee olemaan!

Hetken oli syvä hiljaisuus. Sitten kaikui:

Ulos meidän kodista!

Akseli tarttui äitiinsä ja johdatti oven ulkopuolelle. Ovi paiskattiin kiinni, ja kun hän kääntyi, näin kyyneleet poskillani. Sekä Akseli että Lena ryntäsivät lohduttamaan.

Minua sattui ja nolotti. Mutta samalla näin, ettei Sirkku arvostanut edes omia lapsiaan, saati sitten minua. Se ei ihan lohduttanut, mutta muistutti, etten ollut ongelman ydin. Halusin olla hyvä ihminen, mutta joskus se ei riitä, jos toinen ei halua nähdä sinua sellaisena.

Sen jälkeen emme olleet juuri tekemisissä Sirkun kanssa. Akseli ja Lena auttoivat silloin tällöin, mutta muuten Sirkku ei osallistunut arkeemme. Pitkään hän manasi meidän käytöstämme, mutta halu näyttää ulospäin hyvälle mummolle voitti lopulta hän sopi asiat muodon vuoksi. Silti lastenlastensa arkeen hän ei osallistunut jatkossakaan.

Näin myöhemmin kerran hänen WhatsApp-sivullaan kuvan kolmesta lapsenlapsestaan: Hyvää mummonpäivää kaikille, jotka ovat kasvattaneet lapsenlapsensa! Naurahdin katkerasti. Illalla Akseli ja Lena vitsailivat Sirkusta niin, että koko asunto raikui. Vaikka olisi pitänyt ehkä paheksua, en vaan voinut olla nauramatta mukana.