Voi, Aino-Maija, älkää nyt taas aloittako… Mehän sovimme ihan selvästi: mökki on paikka rentoutumiseen, sielun lataamiseen, eikä mikään työleiri. Minä tulen tänne nauttimaan raittiista ilmasta, en seisomaan pää alaspäin penkkien välissä. Minulla on muutenkin juuri lakatut kynnet ja selkä kipeänä toimistotyöstä. En minä istu viikkoa koneella sen takia, että saisin viikonloppuna lapion käteeni!
Sini asetteli laajalieristä hellehattuaan ja piiloutui aurinkolasien taa, mukavasti riippukeinussa. Toisessa kädessä limonadilasi, toisessa kännykkä, eikä vilkaissutkaan anoppiaan, joka seisoi keskellä kasvimaata, nojasi kuokkaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Aino-Maija huokaisi raskaasti. Aurinko paahtoi, toukokuu oli ollut poikkeuksellisen kuuma ja maa vaati huomiota. Rikkaruohot kasvoivat silmissä, peittäen porkkanan ja punajuuren taimet alleen. Viereisellä penkillä puuhasi hänen miehensä, Arvo, venytellen selkäänsä vähän väliä. Täysi ikämies, mutta raatoi yhä hiljaa, tietäen, että maa ruokkii.
Sini, enhän minä pyydä sinua kyntämään koko peltoa, Aino-Maija sanoi lempeästi, pinnistellen, ettei ärsytys paistaisi läpi. Jos edes perkaisit mansikan penkit. Siinä menisi vartti. En ehdi yksin, katso nyt millainen rikkaruohon viidakko siitä tuli. Ja kun Tommi tulee, hän ilahtuu puhtaista marjoista.
Kyllä Tommi kaupankin mansikoita syö, jos mielii, Sini vastasi laiskasti, pää kääntymättä puhelimesta. Kaupoissa on nykyään kaikkea ympäri vuoden: mansikkaa, vadelmaa, jopa vesimelonia keskellä talvea. Miksi tehdä tästä mitään taistelua? Se on, Aino-Maija, sitä vanhaa maalaisajattelua nämä teidän viljelyjutut. Taloudellisesti tässä ei ole mitään mieltä. Jos laskee bensat, lannoitteet, työn ja selkäsäryt, niin porkkana on pian hopealusikassakin halvempaa.
Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Siitä asti, kun Aino-Maijan ja Arvon ainoa poika Tommi meni naimisiin Sinin kanssa, kesämökin henki oli muuttunut taisteluksi kahden maailman välillä. Vanhemmat olivat tottuneet siihen, että kesä on varastojen aikaa ja oma luomusato on puhtaampaa ja maistuvampaa. Sini taas, syntyperäinen helsinkiläinen, ei nähnyt mitään järkeä taistella tuholaisia vastaan, kun kaiken saisi kaupasta valmiina, huuhdeltuna ja sievästi pakattuna.
Tommi oli grillauspuuhissa, pysytellen puolueettomana. Toisaalta häntä säälitti vanhemmat, jotka ahersivat aamusta iltaan maata penkoen. Mutta toisaalta hän arasteli riitoja vaimonsa kanssa. Sini osasi kyllä mököttää jäätävästi, että Tommin oli helpompi vain hoitaa penkit salaa itse, kunhan rauha säilyi. Mutta Sini moitti tätäkin Tänne tultiin lomalle, ei pellolle!
Äiti, isä, antakaa olla, Tommi huikkasi grillin äärestä kääntäen makkaraa. Kohta syödään, istutaan alas. Illalla autan kastelussa.
Onhan se hyvä, poika, totesi Arvo. Mutta se ruoho ei odota… No, Aino, mennään kahdestaan. Kukin muodollaan, annetaan nuorten olla.
Aino-Maija puri huultaan, mutta vaikeni. Hän kumartui taas penkkiin, repien sitkeästi ohdaketta. Eniten kirveli mielen pahoittaminen, ei työ. Hän rakasti maata ja unelmoi, että tästä mökistä tulisi kaikkien yhteinen paikka, missä yhdessä ahkeroidaan ja levätään. Vaan nyt he olivat vain palvelusväkeä, ja nuoret viettivät herrashenkistä lomaa.
Kesä pyöri rataansa. Touko, sitten paahtava heinäkuu. Joka viikonloppu toistui sama kuvio. Tommi ja Sini tulivat perjantai-iltana auton perä täynnä marinoitua lihaa, olutta, joskus kakku. Sini nukkui pitkään, nousi puolelta päivin, levitti vilttinsä nurmikolle (jonka muuten Arvo aina leikkasi) ja paistatteli päivää. Aino-Maija touhusi: kitki, kasteli, lannoitti, hääteli tuholaisia ja ruokki koko porukan. Ulkona tulee susinälkä.
Keittiössäkään Sini ei viihtynyt.
Voi Aino-Maija, teet niin herkullista lohikeittoa! En minä sellaista osaa, hän kehui suupielissään, napostellen piirakkaa. Ja tuo raparperipiirakka on ihan uskomatonta! Olet mestarikokki!
Aino-Maija suli kehuista, unohti väsymyksensä ja nousi taas lieden ääreen, sillä aikaa kun miniä selaili lehtiä terassilla.
Eräänä päivänä, kun vadelma kypsyi, sattui ikävä. Pensaat notkuivat makeista marjoista, joita ei saanut jättää muuten varisisivat. Aino-Maija kärsi siitä aamusta asti päänsärystä ja matalasta verenpaineesta.
Sini, pyytäisin, että käyt hakemassa vadelmia. Sääli antaa jäädä, keitän siitä talvella teille hilloa.
Sini kurtisti otsaansa katsoen piikkipensasta:
Siellä on nokkosia alla, saan pistot. Ja hyttysetkin riesana. Enkö ihan oikeasti vain hae kaupasta hillopurkin?
En minä mitään markettihilloa halua! Aino-Maija hermostui. Siellä on pelkkää tärkkelystä ja keinomakua! Tämä on aitoa, luonnollista. Eikö hetki oikeaa työtä haittaisi?
Kyllä haittaa! napautti Sini. En ole mikään satokauden palkollinen. Haluat hilloa, niin käy poimimassa. Kyllä minä ilman hilloa pärjään, pysyyhän se vyötärokin tiukempana.
Viimein Tommi kävi salaa keräämässä marjat, kun vaimo oli suihkussa. Palasi naarmuilla mutta ämpäri täynnä. Aino-Maija katseli poikaansa ja tajusi tämän olevan kahden tulen välissä. Hän työsti hiljaisesti marjat talteen, hillopurkit kellariin siistissä riveissä. Olkoon siellä, talvi sitten kysyy, mitä kesä säästi.
Elokuu toi mukanaan tomaatit kasvihuoneen ylpeydenaiheet, punaiset, keltaiset ja vaaleanpunaiset. Lajikkeita Härän sydän, Sokeripommi ja Musta suvi. Jokainen tomaatti kuin auringon säilömä herkku. Sitten tuli kurkut, rapeat ja piikikkäät, ja paprikat lihavoituivat auringossa.
Työtä paisui kolminkertaiseksi. Nyt piti sadon lisäksi säilöä. Keittiöstä tuli säilöntätehdas purkit sterilisoitiin, liemi kiehui, tillin ja mustaherukanlehden tuoksu täytti pihan.
Sini kiersi pöytää, purkit jäähtyivät siinä, ja hän siristeli tyytyväisenä.
Mmmm, mikä tuoksu! Etikkakurkut ovat ihan huippua. Tommi rakastaa niitä perunan kanssa. Teitkö muuten sitä paprikasäilykettä? Viime vuonna söimme kerralla purkillisen.
Tein, Aino-Maija vastasi kuivasti, kiinnittäen uuden kannen. Kädet tärisivät väsymyksestä, istui päivän aikana tuskin kymmentä minuuttia.
Mahtavaa. Meidän täytyy ottaa reippaasti mukaan. Kaupan purkeissa on liikaa etikkaa, niitä ei syö kukaan. Mutta sinun resepti on täydellinen.
Aino-Maija ei sanonut mitään, vilkaisi miestä, joka lajitteli kuivumaan pantua sipulia. Arvo kohtasi katseen, nyökkäsi vaisusti: hän oli kuullut kaiken ja ymmärsi.
Sitten tuli syyskuu, perunannoston aika mökkikauden huipennus, vaativinta työtä. Kaivettava, lajiteltava, kuivattava, kellariin vietävä. Tänä vuonna perunaa oli runsaasti kahdelle perheelle. Aino-Maija toivoi, että nuoret auttaisivat edes nyt.
Mutta perjantai-iltana Tommi soitti syyllisenä:
Äiti, ei päästä tänä viikonloppuna. Sinillä on ystävän synttärit, mennään ravintolaan. Jätättekö tän johonkin toiseen viikonloppuun?
Silloin lupaa sadetta, Aino-Maija sanoi hiljaa. Perunat mätänevät maahan.
No, palkatkaa joku! Mä voin laittaa MobilePayn tulemaan. Ottakaa paikallisia apuun.
Aino-Maija laski luurin. Paikallisia juoppoja pyytämään ei ollut järkeä kyllä niilläkin pellot omat ja apu epävarmaa. Heidän täytyi kahdestaan Arvon kanssa lähteä pellolle.
Ne kaksi päivää eivät unohdu koskaan. Selät eivät suoristuneet. Arvo kaivoi, Aino-Maija kokosi. Taukojen aikana joi nitrolääkkeensä, siveli selkään linimenttiä, ja taas jatkettiin. Sunnuntai-iltana perunat olivat mullasta, kuivat ja säkitetyt. Kaksikymmentäviisi pussia priimaa, puhdasta perunaa. Porkkanat, punajuuret, kesäkurpitsat ja kurpitsat vielä päälle. Kellari täynnä: hillot, mehut, säilykkeet siistissä järjestyksessä.
Kaksi viikkoa myöhemmin, kun suurin urakka oli tehty ja mökki maannyt talvilepoon, saapuivat Tommi ja Sini. Tulivat omalla autolla, avasivat takaluukun ja kantoivat tyhjiä laatikoita.
Moi kaikille! Sini oli iloisella päällä, energinen ja reipas. No niin, sadonkorjuun aika! Tommi, hae laatikot kellarista, aletaan kantaa tavaraa.
Hän astui tupaan, avasi jääkaapin, nappasi omenan ja haukkasi mehukkaasti.
Oi, mitkä omenat tänä vuonna! Tarvitaan viisi laatikkoa, viedään parvekkeelle. Perunaa otetaan kolme-neljä säkkiä, pitää riittää kevääseen. Porkkanaa, punajuurta myös. Ja minä käyn purkit läpi, otan meille kurkkuja, tomaatteja, paprikasäilykkeitä ja sitä vadelmahilloa kun kerran tehtiin.
Aino-Maija seisoi ikkunassa ja katseli, kun Tommi avasi auton takakontin. Hänen sisällään sykähti. Muistui mieleen auringonpaahde, hyttyset vattupuskassa, kastelukannun paino, Arvon voihkunat, kun kantoi säkkejä. Ja että samaan aikaan Sini lekotteli limua juoden ja selitti, että kasvimaa on kannattamaton.
Arvo, Aino-Maija sanoi. Tule tänne.
Arvo nousi viereen.
Näetkö sinä?
Näen, Aino.
Mitä tehdään?
Niin kuin sinä päätät. Sinun työtä tämä on. Sinä olet hyllyttänyt hillot.
Aino-Maija suoristi hartiansa, oikaisi huivin ja astui portaille. Tommi oli menossa hakemaan lapioita, Sini johti komennon terassilta.
Tommi, pysähdy, Aino-Maija sanoi lujasti.
Poika pysähtyi, katsoi äitiä ihmeissään. Sini jäi hiljaiseksi, omena ilmassa.
Mikä on, äiti? Tarvitsetko kellarin avaimen? Tiedän kyllä missä se on.
Sinä et tarvitse sitä avainta, Aino-Maija vastasi rauhallisesti. Ja laatikot voitte kantaa takaisin autoonne. Tyhjinä.
Miten niin? Sini laajensi silmänsä. Aino-Maija, mitä te tarkoitatte? Mehän tullaan hakemaan talvivarastot, talvi tulossa!
Juuri niin, Sini. Talvi on tulossa. Ennen vanhaan sanottiin, että joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Muistatko satua heinäsirkasta ja muurahaisesta?
Äiti, mitä ihmettä nyt? Tommi naurahti, luuli äidin pilailevan. Onhan sitä perunaa, isä sanoi tuloksesta. Kyllä meille riittää.
Perunasato on hyvä, myönsi Aino-Maija. Mutta se ei ole teidän. Me istutettiin, kasteltiin, kitkettiin ja nostettiin se. Minä keitin hillot selkä kipeänä.
Mutta me ollaan samaa perhettä! Sini puuskahti, astui portaita alas, poskilla punaiset läikät. Ai että riitätte ruokaa omalta pojalta! Sehän mätii teillä kohta puolet! Kahdelle ihmiselle tuo kaikki?
Jos mätii, niin omana työnä mätii. Tai myydään. Tai annetaan naapureille, jotka auttoivat silloin kun te menitte ravintolaan. Mutta teille en anna purkkiakaan. En perunaakaan.
Ai tämä on joku periaatejuttu? Sinin ääni kimposi ohuena. Pitääkö meidän saada rangaistus?
Ei tämä ole rangaistus, Sini. Tämä on oikeudenmukaisuutta. Koko kesän toitotit, että kasvimaa ei kannata. Että marketissa saa kaikki halvemmalla. No, juuri sinne kannattaa mennä. Ostatte sieltä porkkanat, kurkut, perunat. Ei tarvitse kädet likaantua, ei tarvitse kantaa säkkejä. Kaikki puhtaana.
Mutta marketissa kaikki on täynnä lannoitteita! Sini parahti. Kotiin tehty on ihan eri makuista!
Kotitekoiseen makuun kuuluu kädenjälki, Arvo puhui, tullessaan emännän viereen. Se maksu on työ. Hiki, kolotukset ja rakoiset kädet. Sinä et koko kesänä hievauttanut sormeasi. Et hakenut edes vadelmia itsellesi. Nyt tulit pelkkien laatikoiden kanssa, kuin ilmaisostoksille. Loppu nyt.
Tommi seisoi puna poskilla. Hävetti. Hän tajusi vanhempien olevan oikeassa. Mainasi, miten selitteli kiireitään, suostui vaimonsa toiveisiin ja laistoi yhteisistä töistä.
Anteeksi, äiti, isä… Tommi sanoi hiljaa. Olen ollut väärässä. Lähetään, Sini. Autolle.
Minä en lähde mihinkään! Sini polki jalkaa. Tämä on vääryys! Tommi, oletko mies? Äitisi on tullut hulluksi vanhoilla päivillään! Omilta pojilta ruuat kieltää, pohjanoteeraus! Kerron kaikille, miten ahne äitisi on!
Turpa kiinni! Tommi karjaisi niin että naakat lehahtivat koivusta. Nyt autoon!
Sini vaikeni. Ei ollut kuullut sellaista äänensävyä Tommilta. Hän tuhisi, iski omenan kukkapenkkiin (Aino-Maija harmistui, muttei sanonut mitään) ja marssi autolle. Pamautti oven.
Tommi ojentautui vanhempien luo.
Anteeksi vielä kerran, sanoi, katse maassa. Olisin voinut hoitaa asiat paremmin. En tukenut teitä, en edes yrittänyt.
Menehän nyt, poika, Aino-Maija sanoi pehmeästi, ääni väristen. Ei pidetä kaunaa. Mutta muista, ettei maailmassa voi vain ottaa, pitää myös antaa. Rakkaus näkyy teoissa, ei puheissa. Toisen työlle pitää olla kunnioitus.
Tommi nyökkäsi, halasi äitiään, puristi Arvon kättä lujasti, ja meni autolle.
He lähtivät. Mökille jäi rauha. Syksyn tuuli pyöritteli keltaisia lehtiä poluilla.
No Aino, huokaisi Arvo, vetäen vaimonsa kainaloon. Ehkä teimme tiukasti. Mutta pakko kai oli.
Oli Kalle. Muuten eivät ikinä tajua, ettei leipä synny puissa.
Kuukausi meni, toinenkin. Vähäinen yhteydenpito. Tommi soitteli kerran-pari, kyseli voinnista, mutta keskustelu jäi kankeaksi. Sini ei soittanut ollenkaan.
Talvi tuli, oikea kunnon talvi. Aino-Maija ja Arvo palasivat kaupunkiin. Kellarikomero ja varasto olivat täynnä: jauhoista perunaa, rapeita kurkkuja, täydellistä paprikasäilykettä.
Joulukuun puolivälissä juuri ennen joulua ovelle koputettiin. Aino-Maija kurkkasi ovisilmästä Tommi, yksin.
Hän avasi oven. Poika seisoi ison kauppakassin, kukkakimpun kanssa.
Hei äiti. Saanko tulla?
Tottahan toki. Arvo, Tommi tuli käymään!
He istuivat keittiössä, teetä ja sitä kuuluisaa vadelmahilloa. Tommi näytti hoikemmalta ja kypsempi.
Miten Sini? Aino-Maija kysyi varovasti.
Ihan hyvin. Töissä. Oli aika kauan ärtynyt, mutta No… sanoi ostaneensa kaupasta perunoita, sellaisessa verkkopussissa. Sitä kun keitti, niin jäi ihan mauttomaksi ja muuttui mustaksi vielä seuraavana päivänä. Kurkut haettiin kaupasta kolme kymppiä tölkistä pelkkää etikkaa, ei syöty.
Aino-Maija kaatoi lisää teetä.
Sanoin hänelle: Näetkö nyt? Tätä se sinun rentoutumisen hinnaksi tuli. Jos haluaa hyvää, sen eteen pitää tehdä duunia. Riideltiin kovasti. Mutta hän jäi miettimään. Eilen sanoi: Oltiin varmaan väärässä siinä. Nolottaa vähän, että laiskoteltiin kun vanhemmat ahersi.
Tommi kaivoi kassista kirjekuoren.
Äiti, isä. Tässä vähän rahaa. Laskettiin mitä luomusato maksaisi perunat, säilykkeet. Ottakaa, olkaa hyvä. Tämä olisi hyvitystä me halutaan ostaa osa varastoista. Oikeudenmukaisesti.
Arvo mutristi suutaan ja meinasi jo sanoa ettei oman lapsen korvauksia oteta, mutta Aino-Maija painoi rauhoittavasti käden hänen käsivarrelleen.
Otetaan, Tommi, Aino-Maija lausui vakavasti. Mutta ei ruoan maksuna, vaan panoksena seuraavaa kevättä varten. Kasvihuoneen katto pitäisi uusia, lannotteita ja uusia siemeniä. Tämä sinun oma osuutesi.
Sitten hän otti kaapista varasäkin, jonne oli erikseen varannut erikoisherkut.
Mennäänpä parvekkeelle, Arvo. Kootaan pojalle vähän tuliaisia.
He pakkasivat Tommille mukaan kaiken: kurkkupurkin, tomaatteja liemessä, Sinin rakastamaa paprikasäilykettä, sienipurkin, säkillisen perunaa ja porkkanaa.
Kiitos, Tommi katsoi kiitollisena. Ja… me puhuttiin Sininkin kanssa. Keväällä, vappuna, tullaan taas. Ei makaamaan. Minä laitan kasvihuoneen uuden katon, polykarkki jo katsottu. Sini sanoi hoitavansa kukkapenkit ja yrttimaan. Totesi, että lakat pysyy kyllä käsissä, jos laittaa hanskat.
Siitä se lähtee, hymähti Arvo. Työtä piisaa kaikille. Ja työtuvan jälkeen ne grillimakkaratkin maistuu parhaalle.
Tommi lähti, ja Aino-Maija jäi katsomaan talvista pihaa. Hän tunsi helpotusta. Oppi meni perille ankarasti ehkä, mutta oli tarpeen. Oli hyvä tietää, että seuraavana kesänä heillä olisi taas perheenväkeä mökillä oikeaa perhettä, jossa jokainen osallistuu ja arvostaa toisen työtä. Silloin perunakin maistuisi paremmalta. Yhdessä vaalittuna, ilman riitoja ja katkeruutta.
Uudenvuoden aattona nuorilla pöydässä oli äidin säilömiä herkkuja. Sini, laittaessaan sieniä lautaselleen, ei sanonut onpa hyvää rutiinilla, vaan mietti hetken:
Tommi, istutetaan keväällä vielä enemmän kesäkurpitsaa? Löysin hyvän ohjeen kotona tehtyä kaviaaria, parempaa kuin kaupasta. Teen sen ihan itse ensi kesänä.
Se oli paras lahja, jonka Aino-Maija sai, kuten poika myöhemmin kertoi.
Jos pidit tästä mökkitarinasta, jätä kommentti antautuisitko anopin periaatteisiin vai olisitko armahtavaisempi? Ja muista tilata kanava saadaksesi uudet kertomukset ensimmäisenä!
