Nappula? Minä nimesin sen Kuusaksi. Kierteli täällä koko aamun, heti näki että oli eksynyt. Sitten kömpi jalkoihini lämmittelemään. Nostin sen autooni, ettei raukka paleltuisi, hymyili mies…
Maija, voiko sulla olla näin huono tuuri? Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut, ettei se Jussi ollut sulle tarkoitettu! torui äiti.
Nainen seisoi pää painuksissa. Vaikka oli hiljattain täyttänyt 37, olo oli kuin koulutytöllä, jolla oli huono todistus taskussa.
Maijaa kirveli erityisesti oma epäonnistunut avioliitto ja pieni tytär. Joulun alla he olivat jääneet kaksin ilman perheenisää.
Mä lähden pois, heitti Jussi välinpitämättömästi eräänä iltana. Maija ei heti tajunnut, mistä oli kyse.
Minne sä muka lähdet? kysyi hän tottumuksesta, laskien höyryävän hernekeiton pöytään.
Oikeesti Maija, sie et ymmärrä tosiasioita! Miten olenkaan kestänyt tätä näin kauan? pyöräytti Jussi silmiään dramaattisesti.
Ennen kuin Maija ehti kysyä mitään, mies jo selvensi:
Mä en vaan pysty tähän enempää! Ja tuo sun koira ikuisesti ulisee. Lapsi kipeenä jatkuvasti. Romantiikka kateissa. Katso nyt ittees, mille edes näytät? ärähti hän loppuun.
Maija tai peilikaapista näkyvä pelokas kuvajainen ei osannut vastata. Kyyneleet valuivat itsekseen ja nainen jäi keittiöön seisomaan yksin.
Jussi ei voinut sietää kyyneliä. Mies loi haikean silmäyksen keittoon, nousi pöydästä ja lähti pakkaamaan tavaroitaan…
Nappula-koira vaistosi tilanteen ja pyöri Maijan jaloissa itkien, yrittäen lohduttaa.
Saanpahan viimein nukkua ilman sitä ikuista ulinaa, julisti Jussi, ilmestyen laukku olalla.
Jussi, mutta entä Tuuli? kuiskasi Maija ajatellen, miten pahoillaan heidän viisivuotias tyttärensä olisi. Tyttö nukkui rauhassa omassa huoneessaan.
Keksi jotain! Oot äiti. tokaisi mies ja lähti, Nappulan ulvoessa ovella…
Maija vietti koko yön istuen keittiössä, koira sylissään. Nappula nuoli lämpimin kielellään yrittäen tukea. Se jotenkin tiesi, että jotain pahaa oli tapahtunut.
Pari päivää Maija ei tiennyt miten kertoa äidilleen. Äiti soitti aina välillä ja kyseli kuulumisia. Maija kiirehti vastaamaan, että kaikki hyvin, ja laittoi puhelimen pois päältä.
Hei työasiat, oothan löytänyt jo jotain? Mieti jos se sun Jussi jättää kunnolla ja oot ihan tyhjän päällä tytön kanssa, pohti äiti eräillä vierailuilla.
Silloin Maija murtui ja purskahti itkuun. Työpaikkojen perään oli vaikea päästä, eikä Jussi ollut kotona enää päiviin.
Äidin leuka loksahti.
No arvasinhan minä. Viisi vuotta asuttu, lapsikin tehty, eikä se mies edes halunnut naimisiin! harmitteli hän.
Olihan hänellä sääli tytärtään ja varsinkin pientä Tuulia.
Mitäs nyt meinaat? kysyi lopulta äiti.
Maija kohautti olkiaan:
Keksin jotain. Voisin yrittää päästä töihin Tuulin päiväkotiin avustajaksi, sanoi hän väsyneesti.
Eipä sillä palkalla pitkälle pötkitä Ja koirakin pitäisi ruokkia, tokaisi äiti, joka ei erityisesti pitänyt eläimistä. Nappulan, Maijan löytökoiran, kanssa hän ei koskaan tullut toimeen.
Hän oli jo sanomassa jotain lisää, mutta näki, että Maijan silmät olivat kyynelissä.
No älähän nyt. Minä autan kyllä. Voin katsoa Tuulia tarvittaessa, äiti yritti lohduttaa.
Viikko kului.
Maija sai paikan päiväkodista. Hän ja Tuuli kulkivat sinne nyt yhdessä. Tytär näytti ilahtuneelta.
Äiti, otetaanko Nappula mukaan päiväkotiin työavuksi? Mummi aina valittaa, että väsyy koiran ulkoiluttamiseen.
Nappula vois auttaa tiskaamaan ja vahtia meitä päiväunilla, ehdotti Tuuli hymyillen.
Maija nauroi ja rutisti tytärtään. Sydän särkyi, kun kuuli Tuulin esittävän taas tutun kysymyksen:
Äiti, tuleeko isä meille takaisin? Ehtiikö jouluksi?
Maija ei koskaan uskaltanut kertoa Tuulille totuutta. Sanoi Jussilla olevan työmatka. Soitti Jussille ja yritti sopia tapaamisesta, mutta mies vain mutisi kiireitään.
Älä häiritse, Maija. Sano Tuulille, että olen joku agentti salaisessa tehtävässä, enkä tule pitkään aikaan. Niin, ja oletko nähnyt mun kravattia? tuskasteli Jussi ennen kuin sulki puhelimen.
Maija jäi miettimään, miten he viettäisivät joulua kahdestaan ja kuinka selittäisi kaiken pienelle tytölle.
Kaikki muuttui yllättäen, kun mummi vei Tuulin lääkäriin. Tyttö oli flunssassa, mutta piristyi jo. Silloin nurkan takaa ilmestyi Jussi.
Isä, sä tulit takaisin! hihkui Tuuli ja juoksi halaamaan.
Jussi hätkähti, pakottautui hymyyn ja selitti hiljaa, ettei he enää asuisi yhdessä. Sitten jatkoi matkaansa.
Ehkä näen sinua joskus, jos ehdin, sanoi lopuksi.
Tuuli seisoi otsa rypyssä.
Ei tarvitse tulla, hän kuiskasi. Illalla tyttö sai taas kuumeen ja pari päivää myöhemmin lääkäri kävi kotona.
Tuuli ei puhunut, eikä näyttänyt paranevan.
Ehkä tämä johtuu stressistä, totesi lääkäri kuultuaan isästä.
Maija moitti itseään:
Olisi pitänyt kertoa rehellisesti alusta asti. Se olisi ymmärtänyt, sanoi äidilleen, joka vain pudisteli päätään.
Jonkin ajan päästä tuli uusi järkytys. Mummi vei Nappulan ulos kiireessä, ilman hihnaa. Jälleen kerran, kun mummi ärähti koiralle, Nappula päätti lähteä omille teilleen.
No menköön! Kyllä katu päässä, kun paleltaa, mutisi nainen ja meni kiireesti sisälle Tuulin luo lääkkeenanto mielessään.
Kun Tuuli kuuli Nappulan eksyneen, tyttö menetti ruokahalun täysin. Maija lupasi etsiä koiraa vaikka väkisin, mutta tyttö pysyi tiukkana:
Kunhan Nappula palaa, sitten syön, sanoi hän ja kääntyi seinää päin.
Kaikki sun lellimistä! Ei enää osaa käyttäytyä. Olenhan aina sanonut alkoi äiti.
Olisit katsonut Nappulaa, äläkä luennoinut, Maija suuttui kerrankin.
Minä tässä autan parhaani mukaan! loukkaantui äiti ja poistui.
Maija jäi yksin. Hän kulki saman illan ympäri kotikulmia.
Tuuli nukahti omaan sänkyynsä, Maija jatkoi harhailemista. Toivoi Nappulan löytävän kotiin, mutta turhaan. Paleli ja palasi lopulta asuntoon.
Aamulla Tuuli heräsi aikaisin:
Äiti, näin unta kuusesta! Me koristeltiin se ja Nappula löytyi! iloitsi tyttö.
Maija hymyili surumielisesti. Pöydällä oli pieni muovikuusi, johon he olivat laittaneet koristeita parhaan taitonsa mukaan.
Mutta Tuuli oli pettynyt ja hoki, että oikea, iso kuusi täytyy saada:
Silloin Nappulakin löytyy. Aivan kuten unessa! itki hän.
Maija huokasi. Rahat eivät riittäneet elävään kuuseen. Hän soitti äidilleen, mutta tämä kieltäytyi tulemasta:
Mieti vähän, onko se koira minua tärkeämpi! tokaisi äiti.
Viikonloppu oli edessä.
Tuuli poti edelleen ja iltaisin itki:
Kuusta ei tullut, eikä Nappulakaan palaa, eikä isäkään
Maija silitti tytön päätä, nieli kyyneleet ja pyysi ystävällistä naapuria katsomaan Tuulia, kun lähti ulos.
Pakkanen puraisi heti poskia, lumihiutaleet kieppuivat tuulessa. Ihmiset hymyilivät kadulla, mutta Maija kulki pimeässä omissa mietteissään.
Missä olet, pikkuinen? hän kuiskasi, kulkien katuja läpi yhä uudelleen.
Sitten hän saapui pienelle joulukuusimyyjälle. Tukeva mies seisoi toppatakissaan kahden juhlavaksin tummanvihreän kuusen vieressä. Maija pysähtyi.
Kuusta? Tässä olisi viimeisiä jäljellä. Voin antaa alennuksen, sanoi myyjä, joka selvästi halusi jo kotiin.
Perhe varmaan odottaa vaimo kattaa pöytää, lapset kurkkivat ikkunasta ajatteli Maija.
Samassa nuori pari saapui ja osti kuusen.
Jääkö teille enää mitään? kysyi Maija uupuneena.
Yksi on vielä. Voin toimittaa kotiin, vastasi myyjä.
Maija laski katseensa. Ei ollut tarpeeksi euroja mukana. Kotiinkin jääneet rahat eivät olisi riittäneet.
Hän huomasi lastenvaunun vieressä maassa oksia ja kysyi hiljaa:
Saisinko ottaa nuo oksat, jos ette tarvitse?
Tottakai, ota vaan. Autan kantamaan, sanoi mies ja kasasi Maijalle sylillisen kuusenoksia.
Maija kiitti ja alkoi selittää:
Tyttö kipeänä kotona. Halusi kuusen, mutta koira katosi Ei tunnu yhtään joululta…
Mies vain nyökkäili hiljaa. Häniäkin vaivasi yksinäinen olo, hänen vaimonsa oli jättänyt vastikään.
Silloin toinen mies ilmestyi paikalle:
Mikä on viimeisen kuusen hinta? kysyi uusi asiakas.
Myyty jo, kysy viereiseltä myyjältä, vastasi kuusenkauppias.
Maija katsoi hämillään.
Voinko auttaa, vien oksat kotiin? kysyi myyjä hymyillen.
Yhtäkkiä Maija huomasi, ettei mies ollutkaan niin synkän oloinen kuin miltä näytti.
Mutta minulla ei ole varaa maksaa, sanoin jo, Maija punasteli.
Muistan kyllä, mies sanoi hiljaa.
Sitten tapahtui jotain aivan ihmeellistä sellaista mitä voi tapahtua vain joulun aikaan.
Mies avasi pakettiautonsa, ja Maija näki penkillä nukkuvan Nappulan. Pieni koira oli kääritty villapaitaan eikä heti havainnut, mitä ympärillä tapahtui.
Mistä teille Nappula tuli? Maija kyyneltyi.
Nappula? Minä kutsuin sitä Kuusaksi. Kierteli täällä aamulla, siitä näki että eksynyt… Sitten tuli jalkoihini lämmittelemään. Nostin autoon, jottei palele, hymyili mies.
Hän oli nimeltään Kari. Hän oli aina pitänyt eläimistä ja ymmärsi lapsia.
Sen jälkeen meidän kotiin palasi lämmin ja turvallinen tunnelma ehkä kiitos joulun taian, ehkä siksi että kaksi hyvää ihmistä kohtasi aikanaan.
Kukaan ei tiedä, mikä lopulta muutti kaiken. Yksi asia on varma: uusi perhe oli onnellinen, ja Nappula sai aina välillä uuden lempinimen Kuusa.
Opin, että kaikesta selviää, kun on kärsivällinen, eikä koskaan pidä menettää uskoa uuteen alkuun edes vuoden synkimpänä hetkenä.
