Maan tasoitin. Marion kukkapenkit tein, pihalle pergolan rakensin. Talossakin tuntui vahva miehen kädenjälki. Kylläpä Marina valitsi miehensä oikein. Aivan oikein. Eikä siinä kaikki – Iiro vielä tienasi hyvin ja yritti aina ilahduttaa Marinaa lahjoilla. — Ethän sinä ole rakastanut minua. Ilman rakkautta menit kanssani naimisiin. Jätät minut nyt, kun sairastuin… — En todellakaan jätä! – sanoi Marina ja halasi Iiroa. – Olet paras mies! En jätä sinua ikinä… Hän ei voinut uskoa, että tämä on totta. Iiron mieli oli maassa… Marina eli avioliitossa 25 vuotta ja koko ajan miehet olivat kiinnostuneita hänestä. Nuorenakin Marina oli suosituin tyttö. Jo koulussa melkein kaikki pojat juoksivat Marian perässä, vaikkei hän ollut varsinainen kaunotar. Marina ei eronnut miehestään Valtterista, vaikkei tämä ollut mikään yksiselitteinen persoona. Ei, Marina eli Valtterin kanssa miehensä loppuun asti. He kasvattivat tyttären, joka meni naimisiin. Nuori mies vei Darian Italiaan, he lähettivät kauniita valokuvia ja kutsuivat kylään. Marina ja Valtteri eivät koskaan saaneet aikaiseksi lähteä… Marina ehkä vielä käy. Mutta Valtterille se oli siinä. Marian mies kuoli auto-onnettomuudessa. Niin typerästi… Tosin Marinalle myöhemmin sanottiin, että luultavasti Valtterille tuli huono olo ratissa. Sydän petti, meni sekaisin, ei saanut autoa hallintaan. — Ehkä menetti tajuntansa? – arveli Marina. — Nyt emme saa enää tietää, – huokaisi ystävä lääkäri. – Syy: moninkertaiset vammat, hengenvaaralliset. Marina oli sokissa. Ystävä Elina auttoi järjestelyissä… Hän sai kanaviltaan kaikki yksityiskohdat selville. Valtteri haudattiin ja Marina jäi isoon taloon yksin, taloon, jota he yhdessä olivat rakentaneet koko ikänsä. Kahdelle talo ei tuntunut suurelta, etenkin kun vieraita kävi usein, mutta yhdelle – naiselle – aivan liian iso, jopa taakka. Koti on koti. Siellä tarvitaan miehen kättä… Daria tuli hyvästelemään isäänsä. Alkoi keskustella äidin kanssa talon myynnistä, asunnon ostosta ja Marian mahdollisesta muutosta heidän luokseen. — No en todellakaan! – hätkähti Marina. – En minä tätä taloa sen takia rakentanut, että myyn sen. Eikä minua Italiaan houkuttele. Olen nähnyt, millaista siellä on… — Äiti! — Sinä oot vähän höpsö, Darja! – Marina hymyili kyynelten läpi. – Leikkiähän minä. — Jos vitsailet, ei kai asiat voi olla ihan huonosti. Kaikki oli tässäkin kaksipiippuista – niin kuin oli Marian mieskin. Toisaalta Valtteri oli huolehtiva ja rakastava puoliso. Toisaalta – tunnelmaihminen. Kun oli huono päivä, hän saattoi kiduttaa Marinan hermot viimeiseen asti. Sitten pyysi anteeksi – ja Marina oli sellaista sorttia, ettei jää sellaiseen kiinni. Näin he elivät. Kaksikymmentäviisi vuotta! Mennä nyt siinä järjiltään… Daria viipyi hetken, sitten lähti. Hänen miehensä teki kovasti töitä, Daria kiirehti kotiin pitämään perheen arkea yllä. Marina jäi yksin. Tosin Marina itse tunsi itsensä – tämä ei kestäisi kauan. Niin kävikin. Half vuotta surua, ja kun kyyneleet kuivattiin, ympärille oli jo kerääntynyt pieni joukko ihailijoita. Jopa Marian äiti ihmetteli tyttärensä suosiota. — Mitä ne sinussa näkevät? Jonossa ovat! Ei sulla mikään kaunokainen ole, vai enkö mä tajua jotakin… — Olet hyvä äiti. – Marina hymyili huuliaan maalaten. – Kauneus ei merkitse mitään, tyhjää vain. Naisen pitää olla hurmaava ja karismaattinen, persoonallinen. — Mene jo ulos, nainen, – äiti nauroi. – Tai sulhonen kyllästyy odottamaan ja lähtee. — Sitten tulee toinen, – Marina kohautti olkiaan. Ja nyt siitä keskustelusta äidin kanssa on liki kolmekymmentä vuotta, eikä mikään ole muuttunut. Naiset valittavat, ettei vapaata miestä löydy neljänkympin jälkeen. Marina ei ymmärtänyt tätä ongelmaa. Hänellä oli 46-vuotiaana kaksikin sulhasta, ja molemmat hyviä. Sydämeltään Marina veti puoleensa Mikkoa. Tykkäsi hänestä todella, sekä ulkonäössä että juttuhetkissä. Mukava, fiksu. Hänen kanssaan oli hauskaa ja edustavaa. Mutta Mikko oli mestari lähinnä puhumaan. Marina oikeastaan rakastui hänen puheisiinsa, mutta kokemuksesta tiesi – elämässä tämä ihminen ei olisi oikea. Eikä hänen taloonsa. Toinen kosija, Iiro, oli rehti, vahva suomalainen mies. Sellainen, joka juhlissa vaikka juo tynnyrin mutta muuten saa kaiken kotona toimimaan ja kauniisti kasaan. Oikea mies kultaisilla käsillä ja sopivalla luonteella – mutta sisukas sisältä. Vaimolleen tällainen olisi lempeä ja hiljainen kuin koiranpentu, mutta tarvittaessa kääntää vaikka vuoret. Mutta Marina piti hänestä vähemmän – hölmö naislogiikka. Hän ei luennoinut kauniisti. Selvinpäin Iiro oli aika hiljainen. Jos otti, silloin hän kertoi hauskoja juttuja, veti sutkauksia ja osasi pitää juttua yllä. Ja Iiro tosiaan osasi ottaa, mutta seuraavana päivänä oli jo rivissä. Suihkutti kylmällä vedellä ja ryhtyi taas toimeen. Ei paljon puhetta, mutta asiaa. Hänet Marina valitsi. Mikko loukkaantui, kun hänen makeat puheensa eivät tehonneet, ja katosi. Marina meni naimisiin Iiron kanssa, mikä teki Iirosta onnellisen miehen. Häissä hän joi liikaa, lauloi ja tanssi sydämen kyllyydestä. — No sinulta sujuu, – virnisti Elina. – Tuskin vuosi Valtterin lähdöstä, ja jo olet naimisissa. Mikään ei muutu! Monet naiset etsivät miestä päivällä valon kanssa, mutta sinä – astut ulos ja heti sulla on seuraa. — Sano vielä: “Mitä ne sinussa näkevät? Ethän sinä mikään kaunotar ole!” — Ei, en sano. Mutta että olet aina ollut epäilyttävän suosittu, se on kyllä fakta. — En tiedä, Ellu, mitä ne minussa näkevät. Kysy äidiltäni. Marina iski silmää ystävälleen ja meni tanssimaan miehensä kanssa – tämä tuli juuri pyytämään häntä. Marina tanssi ja hääti viimeisetkin epäilykset. No mutta, vaikka Iiro on suoraviivainen? Onpahan vahva. Käsistään kätevä. Eikä ulkonäössäkään mitään vikaa. Eikä paljon puhuminen ehkä olekaan huono asia. Jos olisin valinnut Mikon, mitä siitä olisi tullut? Kauniilla puheilla ei puuroa keitetä. Muutaman kuukauden aikana Iiro muutti Marian pihan satukodiksi. Kaatoi ylimääräiset puut. Maan tasoitti. Marion kukkapenkit laittoi kuntoon. Pergolan rakensi. Talossakin tuntui miehen käden jälki. Kylläpä Marina valitsi oikean miehen, aivan oikein. Ja kaiken lisäksi Iiro vielä tienasi hyvin ja yrittikin aina ilahduttaa Marinaa lahjoilla. Marina vertasi hetken yhteiseloaan ensimmäisen liiton 25 vuoteen, ja harmitteli aidosti, ettei ollut tavannut Iiroa aiemmin. Kullankallis mies! Kesäisin he laittoivat iltaisin grilliä pergolassa, jonne Iiro oli nikkaroinut kauniin pöydän ja penkit. Marina, maha täynnä makkaraa, siristeli tyytyväisenä. Iiro katseli hymyillen. — Mitä nyt, Iiro? — Ei mitään. Iloitsen vain. Iiron ensimmäinen vaimo oli ollut vähän nalkuttajaa. Hän ei olisi arvannut enää löytävänsä näin ihanaa naista. He olivat perheonnen kukkulalla neljä vuotta, kunnes Iiro alkoi voida oudosti huonosti. Väsyi nopeasti. Laihtui ilman syytä. Ja jos sattui ottamaan – mitä Iiro joskus teki – olo meni nopeasti tosi huonoksi. — Iiro, sun pitää mennä lääkäriin! – huolestui Marina. – Mitä odotat? Jokin on vialla. — Hölmöilyä, Marinainen! Kyllä se menee ohi! — Ole nyt järkevä! Entä jos ei mene? Vai pelkäätkö – niin kuin moni mies – lääkäreitä? — En pelkää. Iiro ei halunnut sanoa Marinalle, mitä pelkäsi. Pelkäsi vain yhtä asiaa – että jos sairaus on pahempi, Marina lähtisi. Ei eläisi kipeän miehen kanssa. Iiro ei ollut tyhmä. Hän ymmärsi, että Marina meni hänen kanssaan naimisiin (tarina Suomi24:lle) järkisyistä, ei valtavasta rakkaudesta. Mutta hän rakasti Marinaa – vastoin kaikkea. Näki kaupassa epävarman naisen, joka ei löytänyt lompakkoaan laukusta – ja rakastui heti. Sen epävarmuudessa oli jotakin liikuttavaa. Heti teki mieli ottaa syliin ja suojella. Vaikka Iiron äiti salaperäisesti arvioi miniäänsä: — Se on sun elämä. Mutta mitä sinä siinä näet, en tiedä. Ei mikään nuori. Ei mikään kaunotar. Sinulle löytyisi vaikka mikä nuori nainen! Kukaan muu ei Iiroa kiinnostanut – vain Marina. Mutta jos hän on sairas, tarvitsisiko Marina häntä enää? Hän ei saanut Marinaa lääkäriin lähtemään. Oli lauantai-ilta. Heillä oli vieraita, Elina miehineen. Iiro ja Bori joivat olutta ja paistoivat makkaroita. Keittiössä Elina kysyi Marinalta: — Onko Iiro kipeä, vai? — En tiedä! – huudahti Marina. – Olen pyytänyt lääkäriin, ei suostu! Sinähän olet lääkäri! Mitä sanot? Kai huomaat, ettei ole kunnossa? — No… huonommannäköinen. Laihtunut. Ja mun mielestä iho vähän keltaisen sävyinen. — Voi taivas! Ellu, painosta se lääkäriin! Ehkä sua kuuntelee. Olet sentään lääkäri! Elina katsoi ystäväänsä tarkkaavaisesti. — Marina… rakastatko sinä häntä? Muistan epävarmuutesi… Marina puraisi huulta eikä vastannut. Ja Elina ei ehtinyt saada Iiroa lääkäriin – tämä pyörtyi kesken illan. Soitettiin ambulanssi. Marina lähti mukaan. Iiro ei herännyt. Marina piti häntä kädestä ja rukoili. Hänet leikattiin heti. — Maksassa kasvain. — Syöpäkö?! – pelästyi Marina. — Odotamme koetuloksia. Kyseessä oli hyvänlaatuinen kasvain, mutta iso. Olisi voinut olla pahempikin. Lääkärit kielsivät lähes kaiken ja kertoivat, että toipuminen ottaisi aikaa, eivätkä voineet luvata täyttä palautumista. Ikääkin jo. Iiro masentui täysin. Äiti kävi sairaalassa. Marina oli töissä, äiti tuli päivällä. Toi ruokaa, jota Iiro sai syödä – sallittu lista oli lyhyt. — Poika, en tunnista sinua! – sanoi Terttu. – Mitä sinä tässä? Hengissä olet, syöpästä ei tietoakaan. Pitäis olla onnellinen! Tässä, ota höyrytettyjä lihapullia. — En halua syödä. — Pakko! Mikä painaa? Tuleeko Marina käymään? — Tulee… vielä toistaiseksi. — Niin mitä? Pelkäätkö että jättää? Olispa hölmö! — Olen loppu! Enkä pysty enää mihinkään. Töihinkään en saa mennä. En yhtään mihinkään. 50 täytän vasta kesäkuussa ja jo nyt olen kuin vanhus. Kuka tällaista kaipaa? — Mitä täällä tapahtuu? – ihmetteli Marina, astui sisään. – Koko osasto raikuu. Päivää, Terttu! — Mä lähden nyt. Hei Marina – ja hyvästi. — Mitä kävi? Äiti heilautti kättään ja meni. Marina pesi kätensä ja tuli sängyn äärelle, jossa mies makasi masentuneena. — No mikä nyt, muka invalidi? Käsissä ja jaloissa vikaa? Ei ole! Loput paranee. Tiedätkö muuten mitä luin maksasta? — No mitä? — Maksa uusiutuu itsestään! Jos jäljellä 51%, se korjaa loputkin. Sinulla jäi 60. Anna maksan tehdä työnsä. Kaikki kyllä järjestyy! — Onko mulla aikaa? — Mitä tarkoitat? — Aikaa. — Mistä puhut? Ettei mulle ole kerrottu jotakin? Pyysitkö läkäreitä salailemaan? — En puhu siitä… Iiro pääsi kotiin. Ja alkoi hänen elämänsä vaikein aika. Vähänkin fyysistä, niin väsyi heti. Se harmitti eniten. Ja edessä oli merkkipäivä – ajatuskin siitä masensi. Ei voinut syödä, eikä juoda. Olipa juhla! Marina ei näyttänyt huomaavan väsymystä, vaan söi innolla Iiron kanssa dieetillä. — Marina… – lopulta Iiro uskalsi kysyä. – Mitä meistä nyt tulee? — Miten niin? — Kun toivun näin hitaasti. Jätätkö minut, sanotko suoraan? — Miksi ihmeessä jättäisin? Sinun kanssa minulla on hyvä olla. — Silloin kun tein kaiken ja pystyin töihin. Nyt? Nyt itsestänikään ei ole hyvä olla. — No, anna olla! Ota itseäsi niskasta kiinni! — Yritän! Mutta mitä tämä on? Pari vasaran lyöntiä ja jo olen kuitti. Marina tuli lähelle, halasi takaapäin, painoi posken niskaan. — Rakastan sinua. En koskaan jätä. Älä kiirehdi, anna ajan kulua niin kuin kulkee. — Rakastatko? Ihanko totta? — Totta joka sana. Marina ei jätä Iiroa. Hän toipuu hitaasti, mutta varmasti. Juhlat Marina järjesti ilman viinaa, ettei miehen tarvitse kärsiä. Muutama ystävä tuli, istuttiin pergolassa ja pelattiin lautapelejä. — Onnea sinulle vaimostasi, Iiro, – sanoivat ystävät. — Lähdettekö nyt kuitenkin viinakauppaan juomaan mun terveydelle? – vinoili Iiro. Naurua. Porukka lähti. Illalla Marina ja Iiro istuivat terassilla ja katselivat tähtitaivasta. Olivat onnellisia. Iiro tunsi ensimmäistä kertaa kuukausiin vointinsa parantuvan. Hän uskoi, että voisi toipua. Ja että hänen vaimonsa ei jättäisi häntä. Hän rutisti Marinan kainaloon. — Mitä nyt, Iiro? — Kaikki hyvin! – hän sanoi. — No vihdoinkin, – Marina hymähti ja antoi pusun poskelle. He olivat onnellisia…

Maa oli kuin valkea jäniksen selkä, se tasoittui unessa Lapin lailla, vaikka tiedänhän, että olen täällä Espoon liepeillä, aivan Pajuniityn tuntumassa. Sini teki minulle kukkapenkit: ne värisivät siinä kuin revontulet hämärän rajalla. Sini rakensi myös grillikatoksen, jossa savunhaju oli kuin lämmin muisto lapsuudesta saunan kuistilla. Talossa tuntui taas vahva miehen käsi. Kyllä vain, Sini oli valinnut miehensä aivan oikein, ei epäilystäkään. Hannes ei vain ollut kätevä ja vahva, vaan hän vielä tienasi euroja, yritti aina ilahduttaa Sinia pienillä lahjoilla joskus karamellilla, joskus hopeisella kahvilusikalla.

Ethän sä oikeastaan ole koskaan minua rakastanut, sanoi Hannes kerran kasvojaan kätkien, kun tauti oli jo tullut heidän väliinsä kuin sumu järvenselän päälle. Otit vain käytännön syistä. Ootko nyt jättämässä mut, kun sairastuin?

En jätä! Sini vastasi ja kietoi kätensä Hanneksen ympärille, lempeä mutta yhtä vankka kuin vanhat Lapin kelot. Olet minun paras mieheni, enkä ikinä jätä sua

Hannes ei oikein uskonut, että se oli totta, koska aamu tuntui pehmoiselta kuin maailman unohdus. Kaikki oli kuin untuvaa, vähän hajallaan.

Koko kaksikymmentäviisi vuotta avioliittoa, ja Sini tuntui kelpaavan miehille yhä. Nuorena, koulussa, pojat juoksivat perässä vaikka Sini ei ollut mikään tyypillinen kaunotar. Suorastaan päinvastoin, mutta hänellä oli joku outo vetovoima, joka sai miehet asettumaan kuin kalat sameaan veteen hänen läheisyydessään.

Sini ei koskaan eronnut ensimmäisestä miehestään, vaikka Jarmo olikin… no, kummallinen tapaus. Asuivat yhdessä sinne asti, kunnes Jarmo kasvoi liian hiljaiseksi, liukui pois, ja heidän ainoa tytär, Kaisa, muutti muualle. Kaisan mies vei tämän Roomaan asti; nyt kuvia tuli Whatsappilla, ja Siniä pyydettiin käymään. Ei koskaan lähdetty, Sini ja Jarmo, liikaa soviteltavaa. Ehkä joskus, ajatteli Sini. Mutta Jarmo oli jo poissa.

Jarmo kuoli auto-onnettomuudessa, kummallisen onnettomasti, mutta myöhemmin Sini sai kuulla, että todennäköisesti Jarmon sydän petti ratissa; menetti tajuntansa, ajoi ulos tieltä jossain kummallisessa oulunseudun unessa, jossa pihlajat kumartuivat alas tien ylle.

Ehkä hän vaan menetti tajuntansa, Sini sanoi Elinalle, vanhalle ystävälleen, joka oli myös lääkäri.

Sitä ei kai koskaan tiedetä, Elina huokaisi hiljaa, kuin tuuli järven selällä. Syynä: moniulotteiset vammat, ei mahdollisuutta toipua.

Sini vaipui kummalliseen shokkiin, Elina järjesti kaiken: hautajaiset, kukat, keitot, muusit. Jarmo haudattiin, ja Sini jäi yksin taloon, jota talven lumikinokset ympäröivät. Sitä taloa oli rakennettu yhdessä vuosikaudet alun perin kahdelle, mutta jos vieraat saapuivat, ei se ollut liian suuri. Nyt yhdelle naiselle se oli suuri, suorastaan painava unissakin.

Talossa kaipasi miehen kättä. Kaisa tuli isänsä hautajaisiin, ehdotti keskustellen myyntiä ja pientä asuntoa Helsingissä ja voisihan Sini tulla Italiaankin.

No jaa ei! Sini nauroi, ääni särkyi kuin kevätjäät. En minä tätä taloa rakennellut myytäväksi enkä sinne teidän Italiaan halua. On siellä jo tarpeeksi kuumaa.

Äiti!

Äh, höpsö sinä Kaisani! Sini nauroi kyynelten läpi. Tällä kertaa vitsailen vain.

Jos vitsailet, niin ehkä ei kaikki olekaan ihan huonosti.

Elämä Sinin ympärillä oli yhtä epäselvää ja monitulkintaista kuin sumuinen aamupäivä Järvi-Suomessa. Jarmo oli ollut hellä, mutta ailahtelevainen. Joskus myrskypäivät veivät, joskus selkiä odoteltiin pitkään.

Kaisa palasi ulkomaille. Sini jäi yksin.

Hän tiesi kuitenkin itsestään suru kestää aikansa, mutta jää harvoin pysyväksi. Niin kävi nytkin. Puolessa vuodessa ympärille kasaantui joukko kiinnostuneita herroja, kuin metsoja soidinpaikalla.

Jopa Sinin äiti ennen vanhaan ihmetteli tyttärensä menestystä miehissä.

Mitä ne sussa näkee, kun eivät sinisilmästäsi malta pysyä poissa! Et sinä mikään varsinaisen kaunis ole… vai ymmärränkö jotain väärin?

Voi äiti, Sini naurahti, sipaisten huulipunaa ulkonäkö ei merkitse mitään. Nainen vaan on oltava viehättävä, osaava olla läsnä.

Mene nyt jo, nainen! äiti nauroi, muuten kosija kyllästyisi odottamaan.

Jos menee, uusi tulee, Sini kohautti olkiaan.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Sini huomasi, ettei mikään ollut muuttunut. Naiset valittavat miesten puutetta, mutta Sinillä oli edelleen kaksi kosijaa, molemmat oikein kelvollisia.

Sydämessään Sini kallistui Paavon puoleen aivan kuin tunturituulen myötään viemä. Paavo oli älykäinen, viehättävä, puheen mestari. Mutta Paavo oli mestari vain puheessa; Sini ymmärsi nyt, että Paavo ei ollut talon miehiä.

toinen oli Hannes. Rehti, vankka pohjoisen mies. Sellainen, joka nostaa mökille uudet portaat yllättävän vaivattomasti. Vähän hiljainen, mutta siinä oli voimaa. Joskus joi reippaasti, mutta aina seuraavana päivänä puki haalarin ja alkoi taas rakentaa. Hannes ei sanonut suuria sanoja, mutta loi turvallisuuden kodin ilmalle.

Sini valitsi lopulta Hanneksen. Paavo harmistui, puheiden mestari haipui pois kuin usva.

Sini meni naimisiin Hanneksen kanssa, ja Hannes oli onnesta sekaisin. Häissä hän joi vähän liikaa, lauloi tanssiessaan niin että koivutkin nyökkäilivät.

No, sinusta ei kyllä vanhaa piikaa tullut sittenkään, Elina naurahti Eipä tässä kaupungissa naiset meinaa löytää miestä millään, mutta Sinin ei tarvitse kuin kävellä kadulla.

Sano vielä että: “Et sinä mikään kaunotar ole!” Sini virnisti.

En… mutta aina olet ollut häiritsevän suosittu, Elina myönsi.

Miksi, Elina? Kysy äidiltä.

Sini iski silmää ja tanssi miehensä kanssa, hehkuen uutta varmuutta.

Parissa kuukaudessa Hannes teki pihasta sadun: väärät puut pois, maa kuin karhun tassun alla. Kukkapenkkejä, grilli, uusi ulkovarasto. Kodissa tuntui vahva miehen käsi.

Sini vertasi lyhyttä onnea vuosikymmeniin Jarmon kanssa ja toivoi, että olisi tavannut Hanneksen aiemmin.

Kesällä iltaisin he grillasivat pihalla. Sini siristeli silmiään, kuin tyytyväinen pantteri, Hannes hymyili katsellen häntä.

Mitä sä mietit, Hannes?

Vain sitä että olen onnellinen.

Edellinen vaimo oli ollut tylsä. Nyt Hannes tunsi olevansa kotona.

Neljä vuotta he nauttivat onnestaan, kunnes Hannes alkoi käydä väsyneeksi, laihtua näkyvästi. Jos joi, olo oli entistä huonompi.

Hannes, mene lääkäriin! Sini vaati.

Turhaa, kyllä se menee ohi

Mies pelkäsi paljastaa pelkonsa: hän uskoi, että jos on tosi sairas, Sini lähtee pois. Ei kestä sairaan miehen arkea.

Siniä hän rakasti kaikesta huolimatta, mutta pelkäsi olevansa vain käytännön valinta, rakkaus ei ehkä koskaan ollut Sinin poltteen ytimessä. Mutta Hannes rakasti rakastui ensi näkemältä kun Sini postissa unohti lompakkonsa ja etsi käsilaukustaan; jotain liikuttavaa, hellää, suojeltavaa siinä oli.

Mamma kävi sairaalassa, toi voileipiä ja keksitti keittoa, hieroi harteita kuin karhua mennessään.

Poika, sinä et edes muistuta itseäsi! Mutta sait pitää henkesi, joten nyt iloitaan syö nyt lihapullia.

En jaksa.

Jaksa nyt! Käykö Sini katsomassa?

Käy vielä.

Pelkäät että hän lähtee? Sitten on hän tyhmä! Sinä olet hyvä mies, kyllä sinä kelpaat.

Sini tuli, laski käden Hanneksen poskelle ja keskustelu järjestyi uudestaan kuin palapeli.

Oletko sinä nyt invaliidin roolissa, häh? Sinulla on edelleen jalat ja kädet. Loput kasvaa aikanaan takaisin, kuule Sini sanoi. Tiesitkö, että maksa on kuin taikamaailman osa uusiutuu, jos vain yli puolet on jäljellä!

Onko minulla aikaa?

Miksi ei olisi? Lääkärit eivät salaa mitään.

Hannes kotiutui. Hänen uusi elämänsä oli raskain vaihe: pienikin työ väsytti, juhlapäivästä tuli haalea, ruokakaan ei enää maistunut.

Sini näytti kuin ei huomaisi Hanneksen väsymyksiä, söi yhteisiä dieettiaterioita hänen kanssaan.

Sini Hannes rohkaistui. Jääkö sinä minun kanssani, vaikka parannun hitaasti?

Miksi en jäisi? Olen juuri nyt onnellinen.

Se oli ennen kun tein kaiken. Nyt et varmaan halua minua.

Ei ole siitä kiinni. Tule tänne, rakas.

Sini syleili Hanneksen selkää vasten, laski poskensa tämän niskaa vasten.

Sinä olet minun. Älä kiirehdi, kyllä aika auttaa. Minä rakastan sinua.

Jonain iltana, juhlan jälkeen, ystävät hyvästelivät. Hannes istui Sinin kanssa terassilla, katsoivat tähtitaivasta. Hannes tunsi ensi kerran pitkään aikaan voivansa paremmin. Hän uskoi, että toipuminen on mahdollista.

Mikä hätänä nyt, Hannes?

Ei mikään. Kaikki hyvin.

Sini nauroi lempeästi, suikkasi poskelle pienen suudelman.

Olivat he unessa tai todessa, nyt he olivat onnellisia.

Rate article
vsematerialy
Maan tasoitin. Marion kukkapenkit tein, pihalle pergolan rakensin. Talossakin tuntui vahva miehen kädenjälki. Kylläpä Marina valitsi miehensä oikein. Aivan oikein. Eikä siinä kaikki – Iiro vielä tienasi hyvin ja yritti aina ilahduttaa Marinaa lahjoilla. — Ethän sinä ole rakastanut minua. Ilman rakkautta menit kanssani naimisiin. Jätät minut nyt, kun sairastuin… — En todellakaan jätä! – sanoi Marina ja halasi Iiroa. – Olet paras mies! En jätä sinua ikinä… Hän ei voinut uskoa, että tämä on totta. Iiron mieli oli maassa… Marina eli avioliitossa 25 vuotta ja koko ajan miehet olivat kiinnostuneita hänestä. Nuorenakin Marina oli suosituin tyttö. Jo koulussa melkein kaikki pojat juoksivat Marian perässä, vaikkei hän ollut varsinainen kaunotar. Marina ei eronnut miehestään Valtterista, vaikkei tämä ollut mikään yksiselitteinen persoona. Ei, Marina eli Valtterin kanssa miehensä loppuun asti. He kasvattivat tyttären, joka meni naimisiin. Nuori mies vei Darian Italiaan, he lähettivät kauniita valokuvia ja kutsuivat kylään. Marina ja Valtteri eivät koskaan saaneet aikaiseksi lähteä… Marina ehkä vielä käy. Mutta Valtterille se oli siinä. Marian mies kuoli auto-onnettomuudessa. Niin typerästi… Tosin Marinalle myöhemmin sanottiin, että luultavasti Valtterille tuli huono olo ratissa. Sydän petti, meni sekaisin, ei saanut autoa hallintaan. — Ehkä menetti tajuntansa? – arveli Marina. — Nyt emme saa enää tietää, – huokaisi ystävä lääkäri. – Syy: moninkertaiset vammat, hengenvaaralliset. Marina oli sokissa. Ystävä Elina auttoi järjestelyissä… Hän sai kanaviltaan kaikki yksityiskohdat selville. Valtteri haudattiin ja Marina jäi isoon taloon yksin, taloon, jota he yhdessä olivat rakentaneet koko ikänsä. Kahdelle talo ei tuntunut suurelta, etenkin kun vieraita kävi usein, mutta yhdelle – naiselle – aivan liian iso, jopa taakka. Koti on koti. Siellä tarvitaan miehen kättä… Daria tuli hyvästelemään isäänsä. Alkoi keskustella äidin kanssa talon myynnistä, asunnon ostosta ja Marian mahdollisesta muutosta heidän luokseen. — No en todellakaan! – hätkähti Marina. – En minä tätä taloa sen takia rakentanut, että myyn sen. Eikä minua Italiaan houkuttele. Olen nähnyt, millaista siellä on… — Äiti! — Sinä oot vähän höpsö, Darja! – Marina hymyili kyynelten läpi. – Leikkiähän minä. — Jos vitsailet, ei kai asiat voi olla ihan huonosti. Kaikki oli tässäkin kaksipiippuista – niin kuin oli Marian mieskin. Toisaalta Valtteri oli huolehtiva ja rakastava puoliso. Toisaalta – tunnelmaihminen. Kun oli huono päivä, hän saattoi kiduttaa Marinan hermot viimeiseen asti. Sitten pyysi anteeksi – ja Marina oli sellaista sorttia, ettei jää sellaiseen kiinni. Näin he elivät. Kaksikymmentäviisi vuotta! Mennä nyt siinä järjiltään… Daria viipyi hetken, sitten lähti. Hänen miehensä teki kovasti töitä, Daria kiirehti kotiin pitämään perheen arkea yllä. Marina jäi yksin. Tosin Marina itse tunsi itsensä – tämä ei kestäisi kauan. Niin kävikin. Half vuotta surua, ja kun kyyneleet kuivattiin, ympärille oli jo kerääntynyt pieni joukko ihailijoita. Jopa Marian äiti ihmetteli tyttärensä suosiota. — Mitä ne sinussa näkevät? Jonossa ovat! Ei sulla mikään kaunokainen ole, vai enkö mä tajua jotakin… — Olet hyvä äiti. – Marina hymyili huuliaan maalaten. – Kauneus ei merkitse mitään, tyhjää vain. Naisen pitää olla hurmaava ja karismaattinen, persoonallinen. — Mene jo ulos, nainen, – äiti nauroi. – Tai sulhonen kyllästyy odottamaan ja lähtee. — Sitten tulee toinen, – Marina kohautti olkiaan. Ja nyt siitä keskustelusta äidin kanssa on liki kolmekymmentä vuotta, eikä mikään ole muuttunut. Naiset valittavat, ettei vapaata miestä löydy neljänkympin jälkeen. Marina ei ymmärtänyt tätä ongelmaa. Hänellä oli 46-vuotiaana kaksikin sulhasta, ja molemmat hyviä. Sydämeltään Marina veti puoleensa Mikkoa. Tykkäsi hänestä todella, sekä ulkonäössä että juttuhetkissä. Mukava, fiksu. Hänen kanssaan oli hauskaa ja edustavaa. Mutta Mikko oli mestari lähinnä puhumaan. Marina oikeastaan rakastui hänen puheisiinsa, mutta kokemuksesta tiesi – elämässä tämä ihminen ei olisi oikea. Eikä hänen taloonsa. Toinen kosija, Iiro, oli rehti, vahva suomalainen mies. Sellainen, joka juhlissa vaikka juo tynnyrin mutta muuten saa kaiken kotona toimimaan ja kauniisti kasaan. Oikea mies kultaisilla käsillä ja sopivalla luonteella – mutta sisukas sisältä. Vaimolleen tällainen olisi lempeä ja hiljainen kuin koiranpentu, mutta tarvittaessa kääntää vaikka vuoret. Mutta Marina piti hänestä vähemmän – hölmö naislogiikka. Hän ei luennoinut kauniisti. Selvinpäin Iiro oli aika hiljainen. Jos otti, silloin hän kertoi hauskoja juttuja, veti sutkauksia ja osasi pitää juttua yllä. Ja Iiro tosiaan osasi ottaa, mutta seuraavana päivänä oli jo rivissä. Suihkutti kylmällä vedellä ja ryhtyi taas toimeen. Ei paljon puhetta, mutta asiaa. Hänet Marina valitsi. Mikko loukkaantui, kun hänen makeat puheensa eivät tehonneet, ja katosi. Marina meni naimisiin Iiron kanssa, mikä teki Iirosta onnellisen miehen. Häissä hän joi liikaa, lauloi ja tanssi sydämen kyllyydestä. — No sinulta sujuu, – virnisti Elina. – Tuskin vuosi Valtterin lähdöstä, ja jo olet naimisissa. Mikään ei muutu! Monet naiset etsivät miestä päivällä valon kanssa, mutta sinä – astut ulos ja heti sulla on seuraa. — Sano vielä: “Mitä ne sinussa näkevät? Ethän sinä mikään kaunotar ole!” — Ei, en sano. Mutta että olet aina ollut epäilyttävän suosittu, se on kyllä fakta. — En tiedä, Ellu, mitä ne minussa näkevät. Kysy äidiltäni. Marina iski silmää ystävälleen ja meni tanssimaan miehensä kanssa – tämä tuli juuri pyytämään häntä. Marina tanssi ja hääti viimeisetkin epäilykset. No mutta, vaikka Iiro on suoraviivainen? Onpahan vahva. Käsistään kätevä. Eikä ulkonäössäkään mitään vikaa. Eikä paljon puhuminen ehkä olekaan huono asia. Jos olisin valinnut Mikon, mitä siitä olisi tullut? Kauniilla puheilla ei puuroa keitetä. Muutaman kuukauden aikana Iiro muutti Marian pihan satukodiksi. Kaatoi ylimääräiset puut. Maan tasoitti. Marion kukkapenkit laittoi kuntoon. Pergolan rakensi. Talossakin tuntui miehen käden jälki. Kylläpä Marina valitsi oikean miehen, aivan oikein. Ja kaiken lisäksi Iiro vielä tienasi hyvin ja yrittikin aina ilahduttaa Marinaa lahjoilla. Marina vertasi hetken yhteiseloaan ensimmäisen liiton 25 vuoteen, ja harmitteli aidosti, ettei ollut tavannut Iiroa aiemmin. Kullankallis mies! Kesäisin he laittoivat iltaisin grilliä pergolassa, jonne Iiro oli nikkaroinut kauniin pöydän ja penkit. Marina, maha täynnä makkaraa, siristeli tyytyväisenä. Iiro katseli hymyillen. — Mitä nyt, Iiro? — Ei mitään. Iloitsen vain. Iiron ensimmäinen vaimo oli ollut vähän nalkuttajaa. Hän ei olisi arvannut enää löytävänsä näin ihanaa naista. He olivat perheonnen kukkulalla neljä vuotta, kunnes Iiro alkoi voida oudosti huonosti. Väsyi nopeasti. Laihtui ilman syytä. Ja jos sattui ottamaan – mitä Iiro joskus teki – olo meni nopeasti tosi huonoksi. — Iiro, sun pitää mennä lääkäriin! – huolestui Marina. – Mitä odotat? Jokin on vialla. — Hölmöilyä, Marinainen! Kyllä se menee ohi! — Ole nyt järkevä! Entä jos ei mene? Vai pelkäätkö – niin kuin moni mies – lääkäreitä? — En pelkää. Iiro ei halunnut sanoa Marinalle, mitä pelkäsi. Pelkäsi vain yhtä asiaa – että jos sairaus on pahempi, Marina lähtisi. Ei eläisi kipeän miehen kanssa. Iiro ei ollut tyhmä. Hän ymmärsi, että Marina meni hänen kanssaan naimisiin (tarina Suomi24:lle) järkisyistä, ei valtavasta rakkaudesta. Mutta hän rakasti Marinaa – vastoin kaikkea. Näki kaupassa epävarman naisen, joka ei löytänyt lompakkoaan laukusta – ja rakastui heti. Sen epävarmuudessa oli jotakin liikuttavaa. Heti teki mieli ottaa syliin ja suojella. Vaikka Iiron äiti salaperäisesti arvioi miniäänsä: — Se on sun elämä. Mutta mitä sinä siinä näet, en tiedä. Ei mikään nuori. Ei mikään kaunotar. Sinulle löytyisi vaikka mikä nuori nainen! Kukaan muu ei Iiroa kiinnostanut – vain Marina. Mutta jos hän on sairas, tarvitsisiko Marina häntä enää? Hän ei saanut Marinaa lääkäriin lähtemään. Oli lauantai-ilta. Heillä oli vieraita, Elina miehineen. Iiro ja Bori joivat olutta ja paistoivat makkaroita. Keittiössä Elina kysyi Marinalta: — Onko Iiro kipeä, vai? — En tiedä! – huudahti Marina. – Olen pyytänyt lääkäriin, ei suostu! Sinähän olet lääkäri! Mitä sanot? Kai huomaat, ettei ole kunnossa? — No… huonommannäköinen. Laihtunut. Ja mun mielestä iho vähän keltaisen sävyinen. — Voi taivas! Ellu, painosta se lääkäriin! Ehkä sua kuuntelee. Olet sentään lääkäri! Elina katsoi ystäväänsä tarkkaavaisesti. — Marina… rakastatko sinä häntä? Muistan epävarmuutesi… Marina puraisi huulta eikä vastannut. Ja Elina ei ehtinyt saada Iiroa lääkäriin – tämä pyörtyi kesken illan. Soitettiin ambulanssi. Marina lähti mukaan. Iiro ei herännyt. Marina piti häntä kädestä ja rukoili. Hänet leikattiin heti. — Maksassa kasvain. — Syöpäkö?! – pelästyi Marina. — Odotamme koetuloksia. Kyseessä oli hyvänlaatuinen kasvain, mutta iso. Olisi voinut olla pahempikin. Lääkärit kielsivät lähes kaiken ja kertoivat, että toipuminen ottaisi aikaa, eivätkä voineet luvata täyttä palautumista. Ikääkin jo. Iiro masentui täysin. Äiti kävi sairaalassa. Marina oli töissä, äiti tuli päivällä. Toi ruokaa, jota Iiro sai syödä – sallittu lista oli lyhyt. — Poika, en tunnista sinua! – sanoi Terttu. – Mitä sinä tässä? Hengissä olet, syöpästä ei tietoakaan. Pitäis olla onnellinen! Tässä, ota höyrytettyjä lihapullia. — En halua syödä. — Pakko! Mikä painaa? Tuleeko Marina käymään? — Tulee… vielä toistaiseksi. — Niin mitä? Pelkäätkö että jättää? Olispa hölmö! — Olen loppu! Enkä pysty enää mihinkään. Töihinkään en saa mennä. En yhtään mihinkään. 50 täytän vasta kesäkuussa ja jo nyt olen kuin vanhus. Kuka tällaista kaipaa? — Mitä täällä tapahtuu? – ihmetteli Marina, astui sisään. – Koko osasto raikuu. Päivää, Terttu! — Mä lähden nyt. Hei Marina – ja hyvästi. — Mitä kävi? Äiti heilautti kättään ja meni. Marina pesi kätensä ja tuli sängyn äärelle, jossa mies makasi masentuneena. — No mikä nyt, muka invalidi? Käsissä ja jaloissa vikaa? Ei ole! Loput paranee. Tiedätkö muuten mitä luin maksasta? — No mitä? — Maksa uusiutuu itsestään! Jos jäljellä 51%, se korjaa loputkin. Sinulla jäi 60. Anna maksan tehdä työnsä. Kaikki kyllä järjestyy! — Onko mulla aikaa? — Mitä tarkoitat? — Aikaa. — Mistä puhut? Ettei mulle ole kerrottu jotakin? Pyysitkö läkäreitä salailemaan? — En puhu siitä… Iiro pääsi kotiin. Ja alkoi hänen elämänsä vaikein aika. Vähänkin fyysistä, niin väsyi heti. Se harmitti eniten. Ja edessä oli merkkipäivä – ajatuskin siitä masensi. Ei voinut syödä, eikä juoda. Olipa juhla! Marina ei näyttänyt huomaavan väsymystä, vaan söi innolla Iiron kanssa dieetillä. — Marina… – lopulta Iiro uskalsi kysyä. – Mitä meistä nyt tulee? — Miten niin? — Kun toivun näin hitaasti. Jätätkö minut, sanotko suoraan? — Miksi ihmeessä jättäisin? Sinun kanssa minulla on hyvä olla. — Silloin kun tein kaiken ja pystyin töihin. Nyt? Nyt itsestänikään ei ole hyvä olla. — No, anna olla! Ota itseäsi niskasta kiinni! — Yritän! Mutta mitä tämä on? Pari vasaran lyöntiä ja jo olen kuitti. Marina tuli lähelle, halasi takaapäin, painoi posken niskaan. — Rakastan sinua. En koskaan jätä. Älä kiirehdi, anna ajan kulua niin kuin kulkee. — Rakastatko? Ihanko totta? — Totta joka sana. Marina ei jätä Iiroa. Hän toipuu hitaasti, mutta varmasti. Juhlat Marina järjesti ilman viinaa, ettei miehen tarvitse kärsiä. Muutama ystävä tuli, istuttiin pergolassa ja pelattiin lautapelejä. — Onnea sinulle vaimostasi, Iiro, – sanoivat ystävät. — Lähdettekö nyt kuitenkin viinakauppaan juomaan mun terveydelle? – vinoili Iiro. Naurua. Porukka lähti. Illalla Marina ja Iiro istuivat terassilla ja katselivat tähtitaivasta. Olivat onnellisia. Iiro tunsi ensimmäistä kertaa kuukausiin vointinsa parantuvan. Hän uskoi, että voisi toipua. Ja että hänen vaimonsa ei jättäisi häntä. Hän rutisti Marinan kainaloon. — Mitä nyt, Iiro? — Kaikki hyvin! – hän sanoi. — No vihdoinkin, – Marina hymähti ja antoi pusun poskelle. He olivat onnellisia…