Olen 25-vuotias ja olen asunut mummoni luona nyt parin kuukauden ajan. Tätini mummon ainoa elossa ollut tytär menehtyi yllättäen kaksi kuukautta sitten. Siihen asti mummoni asui hänen kanssaan. He jakoivat saman kodin, arjen ja ne kuuluisat hiljaiset hetket. Minä kävin usein kylässä, mutta jokaisella meistä oli oma elämänsä. Kaikki muuttui sillä sekunnilla kun mummo jäi yksin.
Menetys ei ole minulle vierasta. Oma äitini kuoli kun olin 19. Sen jälkeen opin elämään poissaolon kanssa kuin jonkinlaisen kestotilana; tuttuna arkitapana. Isääni en ole koskaan tuntenut. Ei siihen liity mitään dramaattista tarinaa tai salaisuuksia häntä ei vain ollut. Kun tätinikin lähti, tajusin hyvin selvästi: meitä on nyt jäljellä vain minä ja mummo.
Ensimmäiset päivät hautajaisten jälkeen olivat kummallisia. Mummoni ei juuri itkenyt, mutta suru paistoi pienissä yksityiskohdissa hän nousi hitaammin, unohti valoja päälle, istui ja tuijotti tyhjyyteen. Lupasin jääväni pari päiväksi. Päivät venyivät viikoiksi, kunnes eräänä aamuna järjestin vaatteeni kaappiin ja tajusin, etten oikeastaan aio lähteä mihinkään.
Ja tottakai kommentteja tuli heti ovista ja ikkunoista. Aina löytyy mielipiteitä.
Toiset kehuivat, että tein oikein miten olisin voinut jättää iäkkään naisen yksin juuri menetettyään tyttärensä? Toiset taas jaksoivat muistuttaa, että tuhlaan nuoruuttani; että 25-vuotiaan pitäisi reissata ympäri Eurooppaa, käydä baareissa, löytää joku kiva poikaystävä ja elää elämää. Jotkut kyselevät, onko minulla raskasta, tunnenko olevani ansassa, pelkäänkö ettei minulle jää ystäviä, jos olen aina vaan mummon kanssa.
Totuus on, etten itse ajattele noin.
Teen töitä, säästän euroja sukanvarteen, hoidan kotia, vien mummon terveyskeskukseen, kokkaillaan yhdessä ja illalla katsotaan Yleä. En koe luopuvani mistään suuresta. Koen, että valitsen tämän. Ei minulla juuri nyt ole kumppania, lapsia tai hinkua lähteä Portugaliin avokadobileisiin. Ajattelen ennemmin pysyvyyttä, läsnäoloa ja sitä, etten vahingossa toista samaa hylätyksi tulemisen ketjua, johon olen itse jo turhankin tottunut.
Mummoni on ainoa suora perheenjäseneni. Ei ole äitiä, ei tätiniä, ei isää. En halua, että mummoni viettää viimeiset vuotensa ajatellen, että on muiden tiellä tai että häntä pitää sääliä. En tahdo, että hän syö joka päivä kaurapuuroa yksin ja nukahtaa siihen ajatukseen, ettei hänelle jäänyt ketään.
Ehkä myöhemmin elämä kääntyy taas uuteen suuntaan. Ehkä vielä reissaan, rakastun ja muutan muualle. Mutta tänään tämä paikka on minun. Ei velvollisuudesta. Ei syyllisyydestä. Vaan siksi, että rakastan mummoani ja itseäni, juuri hänen vierellään.
Miten itse toimisit minun saappaissani?
