En minä miestänikään koskaan rakastanut.
Vai niin? Kuinka kauan sitten olitte yhdessä?
Lasketaanpa Vuonna seitsemänkymmentäyksi mentiin naimisiin.
Kaksi lähes vierasta naista istui penkillä vanhalla hautausmaalla Turun liepeillä. He olivat tulleet hoitamaan eri hautoja, ja jäivät juttelemaan sattumalta.
Mieskö siinä? kysyi harmaa baskeripäinen nainen, viitaten hautakiveen kuvatun miehen valokuvaan.
Niin, vuodesta on kohta, etten ole tottunut yksinäisyyteen. Kaipaan, niin että sydämeen sattuu. Siksi kuljeskelen täällä Rakastin häntä kovin, nainen kiristi mustaa huiviaan hartioilla.
Oli hetki hiljaista, sitten vieras nainen huokaisi:
Minäpä en koskaan omasta miehestäni piitannut.
Toinen kääntyi häntä kohti häkeltyneenä:
Kuinka kauan olittekaan yhdessä?
Seitsemänkymmentäyhdestä Siitä asti.
Miten voi olla, noin monta vuotta ilman rakkautta?
Menin kiusallani. Olin nuori ja ihastunut erääseen, joka kuitenkin vaihtoi minut ystävättäreeni. Silloin päätin, että minäpä menen naimisiin ennen heitä. Sattui sopivasti, että Jyrki, kömpelö mutta kiltti, oli kiinnostunut minusta.
Ja mitä sitten?
Oi, oli vaikea, olin vähällä karata omista häistäni. Koko kylä juhlii, minä itken. Ajattelin, että nuoruuteni on loppu. Katselin sulhasta ja teki mieli ulvoa. Pieni, kaljuuntuva, hörökorvainen puku päällä kuin lehmä satulassa. Onnellisena hymyili, ei katsettaan minusta laskenut. Omapa oli vikani.
Sitten?
Alettiin asua hänen vanhempiensa luona. Hän ja koko perhe hemmoittelivat minua. Olin isokokoinen, tummasilmäinen, vahva letti kaikki näkivät, ettei se mies minulle tasavertainen ollut.
Aamuisin löysin kenkänikin puhdistettuna Jyrkin äiti passasi, poika totteli. Minä murahdin ja komensin, itsekäästi surkuttelin itseäni. Eihän sitä anoppi kestänyt.
Jyrki ehdotti, että lähdetään Pohjois-Suomeen työhön pois vanhemmilta ja omillemme. Siihen aikaan Kainuussa ja Lapissa houkuteltiin nuoria rakentamaan uusia paikkakuntia, katoilla ja teillä. Jyrki järjesteli matkaan, meidät otettiin nuorten talkooporukkaan, ensin mentiin Ouluun, sieltä kohti pohjoista.
Matkalla naiset ja miehet laitettiin eri vaunuihin, miehellä ei eväitä minulla laukussa kaikki. Minua ei kiinnostanut, sain heti uusia ystäviä, iloista menoa. Ajattelin, että kyllä Jyrki pärjää. Kaikki pullat, jotka hänen äitinsä leipoi, annoin muille tytöille.
Jyrki asemalla tuli pyytämään ruokaa hävetti. Sanoin, että syötiin jo, ei ole enää. Hän näki nolouteni: Ei se mitään, hän sanoi iloisena. Meilläkin on tarjottavaa, olen kylläinen!
Ja juoksi pois.
Mutta minä tiesin, että hän valehteli. Jyrki ei ollut sellainen, joka muiden eväille menisi. Hän vain halusi säästää minua.
Kun päästiin perille, majoitettiin naiset yhdelle isolle makuusalille, miehet erikseen. Lupasivat, että perheellisille annetaan oma huone myöhemmin minua ei kiinnostanut. Kiertelin omia teitäni, vältin Jyrkiä, olin aina muka kiireinen. Naiset jopa moittivat, kun vältin miestänikin.
Ajattelin eroa. Lapsia ei tullut, vaikka kaksi vuotta oltiin asuttu yhdessä. Eikä rakkautta syntynyt. Muutaman kerran olin yötä hänen kanssaan, lähinnä säälistä.
Sitten paikalle putkahti Kari tumma, pitkä, vetävä. Siitä alkoi kiihkeä rakastuminen.
Jyrki suri ja manasi, mutta olin pää pyörällä.
Sanoin: Mä jätän sut.
Saimme juuri yhteisen huoneenkin parakkitaloon, mutta en mennyt enää Jyrkin luo.
Ja silti, missä kuljin Karini kanssa, tiesin Jyrkin seuraavan kauempaa. Mutta minua ei liikuttanut.
Nainen mustassa huivissa kuunteli herkeämättä:
Miten se Jyrki kaiken kesti?
Rakasti, siksi kesti Mutta sitten Kari alkoi pyöriä yhden toisen kanssa, tuli raskaaksi. Hän vielä mustamaalasi minut, haukkui minun ripustautuneen häneen siksi kun oma mies muka liian kiltti.
Kerrottiin Jyrkillekin, ystävälliset ihmiset aina kyllä kertovat. Rakkaus minuun vei häneltä kaiken järjen hän meni tappeluun Karin kanssa. Sairaalaanhan se päätyi. Kun menin sinne, Jyrki oli mustelmilla ja kipsi jalassa.
Kysyin: Miksi menit?
Hän vain katsoi: Sun takia.
Silloin säälin sekä häntä että itseäni. Odotin lasta, en ollut varma edes, kumman se oli.
Vein Jyrkille sairaalaan tuomisia, mutta enemmän velvollisuudesta.
Kun hän vihdoin nousi kainalosauvoille, katseltiin yhdessä ulos. Hän vanhassa sairaalapyjamassa, ryppyisenä ja väsyneenä. Hän sanoi:
Älä jätä, lähdetään pois täältä, minun lapseni hän on, ei kenenkään muun.
En osannut kiittää, sanoin vain:
Miksi sinä sellaista haluat?
Koska rakastan.
Sanoin siihen:
Tee miten lystäät.
Käännyin ja lähdin, näin hänen katselevan perääni, toivovan minun palaavan, mutta en palannut. Silti ilahduin, kun en joutunut palaamaan kotikylään yksin lapsen kanssa.
Muutimme Kainuuseen. Jyrki oli hiljainen, mutta töissä pidetty. Koulutettu, pääsi nopeasti työnjohtajaksi. Kulkipa paikkakunnalta toiselle, mutta kotiin saapuessaan toi aina minulle tuliaisia, parhaat herkut meidän pöytään.
Minulla on vaimo, hän kehuskeli muille, ja vaimo on raskaana.
Synnytyssairaalassa näin heti, että poika, Maks, oli tummatukkainen Karin lapsi. Jyrki ei näyttänyt mitään, katsoi vain ja hymyili, melkein itki ilosta, kun pääsi hakemaan meidät kotiin.
Maksimilla oli vaikea alku, oireili pienestä. Jyrki nukkui tuskin ollenkaan, mutta ei koskaan sanonut pahaa sanaa.
Vuotta myöhemmin syntyi Maija, Jyrkin oma tyttö. Nimesimme anopin mukaan. Vasta silloin tajusin, miten olin loukannut hänen vanhempiaan. Mutta appi oli jo haudassa, anoppi ilahtui tyttären nimestä.
Minulla ei ollut mitään tunteita Jyrkiä kohtaan. Ei rakkautta, ei vihaa. Arki pyöri, ja palmikoin pesiä ja ruokaa toivoin vain, että hän auttaisi. Ja Jyrkihän auttoi: siivosi, silitti, jopa halusi pestä pyykit, kun oli märkää ja kylmää.
Mitä väliä, jos muut puhuvat, hän sanoi, kun olin häpeissäni että mies tarttuu naisten töihin.
Silti hänen rakkautensa suorastaan ärsytti.
Kun Maks oli kolmentoista, hän oli jo poliisin listoilla. Kävin neuvottelemassa nuorisotyöntekijän kanssa, joka oli mukava, sinkku mies. Hän pärjäsi Maksimin kanssa paremmin kuin Jyrki. Jyrki, raukkaparka, ei saanut kuria, ei osannut torua. Minä otin vyön, mutta Jyrki ei antanut.
Jyrki lähetettiin opiskelemaan Helsinkiin, me asuimme jo Oulussa hienossa asunnossa. Hän kysyi:
Jos sanot, niin en mene
Aavisti pahaa.
Sanoin:
Mee vaan.
Poliisimies houkutteli minua jättämään Jyrkin, mutta minä epäröin.
Tarina katkesi hetkeksi. Nainen pyyhki pois pöydältä lehtiä.
Entä sitten? toinen nainen kysyi, vaihtaen sinuksi, sillä yhteinen tarina yhdistää.
Nainen katseli kaukaisuuteen, otsassa syvä uurre.
Sain Jyrkiltä kirjeen. Olen säilyttänyt sen kaikki nämä vuodet, vaikka kukaan muu ei tiedä. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut minulle mitään muuta kuin siedetty; että jos vastaan, ettei tarvi tulla, hän ei enää palaa koskaan. Lupasi puolittaa kaikki rahansa, lähettää puolet palkasta meille ja toivoi kaikkea hyvää. Ei ollut moitetta, vain lempeyttä. Hän otti kaiken kipeyden itselleen ja toivotti minulle onnea.
Syksyinen koivunlehti putosi taas pöydälle. Oli lämmin päivä, taivas kirkkaan sininen. Mustahuivinen nainen pyyhki hiljaa silmiään.
Miksi itkette? tarinankertoja kysyi.
On se elämä kummallinen. Muistot puristavat sydäntä Kerro vain loppuun lähditkö sinä? Menitkö poliisimiehen matkaan?
Voi, tuskin nukuin öitä silloin. Maksim piti omat metkunsa, olin aivan solmussa. Sitä kirjettä hypistelin käsissäni. Työpaikalla minulla oli ystävä, vanhempi nainen. Hän sanoi: Hölmö Lyyli, tuommoisia miehiä pitäisi kantaa käsilaukussa!”
Eräänä aamuna ajattelin, että mitä minä teen, miksi menettäisin ihmisen, joka on rakastanut minua koko elämänsä?
Muistin, miten hän aina auttoi, kulki perässä. Olin kerran vakavasti sairas, leikkauksessa, jossa lääkärit eivät tarkkaan uskoneet paranemiseeni. Hän passasi minua, piti huolta, hankki apua ja lääkkeitä minua ei jätetty yksin.
Kerran saimme väärän paketin lentokentältä. Oli lumimyräkkä, mutta hän lähti viemään toiseen kylään sieltä oli ihmiset sitä odottaneet. Palasi posket paleltuneina, sairastui mutta ei valittanut.
Silloin ymmärsin, ettei minulle ole ketään muuta kuin hän.
Kirjoitinko hänelle kirjeen? Enhän minä osannut, niin monta vuotta kun olin osoittanut, ettei hänellä arvoa ollut. Eihän siihen paperille saanut.
Mutta päätin, että menen itse. Oli syksy, lapset ja asiat järjestyksessä, hyppäsin junaan Helsinkiin. Junamatka tuntui ikuiselta, kolme tuntia kuin koko elämä. Päässäni vain hänen silmänsä ja kasvonsa rakkaus humahti vasten kuin viima.
Opiskelija-asuntolan ovella sanottiin, että opiskelevat, neuvottiin oikea paikka. Odotin pitkät portaat, katsoin ovesta jokaista ohikulkijaa. Hetken kuluttua tullessaan ulos hän oli komeana, tukka lyhyenä, viitta ja salkku kainalossa en ensin tunnistanut.
Jyrki meni ohi ystävineen, en sanonut mitään. Kun he olivat jo puistossa, huusin:
Jyrki!
Hän pysähtyi, katsoi taaksepäin, tuijotti kuin ihmetytt, enkä itsekään saanut sanaa suustani.
Me ryntäsimme toisiamme kohti salkku putosi, vihot lentelivät. Halasimme vain, kyynel silmässä molemmilla.
Kaverit nauroivat: “Siinäpä rakkautta! Koko elämä yhteen, mutta taas kuin nuoret näkisivät.
Kuuntelijan nenäliina oli jo märkä.
Saitteko sitten loppuelämän yhdessä?
No, niin pitkälle kuin elämä kantoi nainen viittasi hautapaikkaan, jota oli siivonnut, Tuo ei ole mieheni, tuo on Maksimimme, poika. Lähti liian aikaisin. Ehti harhailla, olla vankilassakin. Kovia koettiin Jyrkin kanssa. Poika joi ja sortui varhain.
Entä miehesi? nainen ilahtui.
Elää Jyrki vielä, kiitos Luojan! Tuossa hän tulee jo pitää kiirettä. Tyttären perhettä autellaan nykyään. Hän viittasi kevyesti, ja harmaabaskeripäinen nainen nyökkäsi ystävällisesti.
Mies, vähän pyylevä ja lempeä, mustassa takissa ja nahkalippiksessä, tervehti lämpimästi.
Väsyitkö, Jyrki? nainen pyyhkäisi havunneulaset miehensä olkapäältä.
Mies kokosi pojan haudalta kaikki tarvikkeet, mutta vaimo nappasi raskaimman roskapussin, säästääkseen hänen kipeää selkäänsä, ja kantoi sen itse.
He lähtivät yhdessä, käsi kädessä pitkin kellertävää hautausmaan käytävää.
Ennen mutkaa, harmaabaskeripäinen nainen vilkutti.
Nainen katsoi vielä hetken puolisonsa kuvaa hautakivessä ja ajatteli, ettei onni löydy omasta voimastaan se elää vain, kun uskaltaa päästää sen syvälle sydämeen.
Onni on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yksi ja sama onni, koko elämä.
