– Hyvä ihminen tuo Irma. Mitä me ilman häntä tehtäisiin? – Ja sinä maksat hänelle vain pari sataa kuussa. – Marjatta, kyllähän me sille koko asunto kirjattiin. Eero nousi vuoteestaan ja laahusti hitaasti viereiseen huoneeseen. Yöpöydän lampun lempeässä valossa hän katsoi vaimoaan silmät sirrillään. Hän istahti tämän viereen kuuntelemaan – Kaikki taitaa olla kunnossa. Kömpi ja meni keittiöön. Kaatoi itselleen piimää, kävi kylpyhuoneessa. Palasi omaan huoneeseensa. Asettautui petiin. Uni ei tullut: – Meillä Marjatan kanssa molemmilla jo 90 mittarissa. Kuinka paljon elettyä – kohta Jumalakin meitä kaipaa, mutta ketään ei ole lähellä. Tyttäret, Maarit, ei häntä enää ole, ei ehtinyt edes kuuteenkymmeneen. Jussiakin jo kaivataan. Hänellä oli omat menonsa… On lapsenlapsi, Outi, mutta Outi asuu jo toista vuosikymmentä Ruotsissa. Ei taida muistaa meitä ukkia ja mummia. Hänellä varmaan jo isot omat lapset… Ei huomannut, miten uni tuli. Heräsi käden kosketukseen: – Eero, onko kaikki hyvin? Kuiskaus vaimon suusta. Avasi silmänsä. Vaimo kumartui ylle. – Mitäs Marjatta? – Katsoin vain, kun et liikahtanut lainkaan. – Elossa vielä! Menehän nukkumaan! Kihinää ja askeleita. Keittiön valo napsahti. Marjatta kävi juomassa vettä, poikkesi kylpyhuoneessa ja suuntasi omaan huoneeseensa. Kävi levolle: – Niin se on, joskus herään eikä häntä enää ole. Mitä teen silloin? Tai ehkä käyn itse ensin. Eero on tilannut meille jo muistotilaisuudenkin. En olisi uskonut, että sellaisen voi järjestää etukäteen. Tavallaan hyvä niinkin – kuka sen muuten tekisi meidän puolestamme? Lapsenlapsi meidät unohtanut. Naapuri-Irma on ainoa, joka käy. Hänellä on meiltä avain. Ukki antaa hänelle pari satasta eläkkeestämme, ja hän hoitaa kauppa-asiat sun muut – mitäpä me niillä rahoilla muuten? Emmehän me enää neljännestä kerroksesta omin voimin kulje. Eero avasi silmänsä. Aurinko pilkisti ikkunasta sisään. Hän meni parvekkeelle ja näki vihreän pihlajanlatvan. Hymy nousi kasvoille: – Kappas, kesää kohti vielä päästiin! Kävi katsomassa vaimoaan; tämä istui vuoteella mietteliäänä. – Marjatta, älä nyt sure! Tule, haluan näyttää sinulle jotain. – Voi Eero, ei meinaa voimat riittää – mitä nyt keksit? – Tule, tule vaan! Hän auttoi vaimonsa olkapäästä parvekkeelle. – Katso, pihlaja vihertää! Ja sinä sanoit ettei kesää enää nähdä. Tässä ollaan! – Niinpä! Ja aurinkokin paistaa. He istuivat parvekkeen penkille. – Muistatko kun pyysin sinut elokuvista – kouluaikoina vielä. Silloinkin pihlaja oli juuri puhkeamassa lehteen. – Kuka sellaisia voisi unohtaa? Siitä on jo – mitä, seitsemänkymmentä vuotta? – Yli. Seitsemänkymmentäviisi… Pitkään he istuivat, muistellen nuoruuttaan. Paljon vuosien varrelta katoaa, joskus jopa eilinen, mutta nuoruutta ei unohda koskaan. – Nyt jumituttiin tähän! – vaimo nousi. – Ja aamupala jäänyt väliin. – Marjatta, keitä vähän kunnollista teetä! Tämä yrttivesi kyllästyttää jo. – Mutta kun ei saisi. – Laita edes hentoa ja lusikallinen sokeria. Eero hörppi mietoa teetä, haukkasi pikku voileipää juustolla, ja muisteli aikoja jolloin tee oli tummaa ja makeaa – ja piirakat, letut ja kaikki. Naapuri tuli. Hymyili hyväksyvästi: – Miten täällä voidaan? – Eipä kai yhdeksänkymppisillä enää erikoisempaa, – vitsaili ukki. – No kun vielä jaksatte vitsailla, kaikki kunnossa. Tuonko jotain kaupasta? – Irma, tuo meille vähän lihaa! – pyysi Eero. – Ethän teille saa. – Kana kuitenkin sopii. – No hyvä, tuon ja teen nuudelikeittoa! Naapuri siivosi pöydän, tiskasi ja lähti. – Marjatta, mennään istumaan parvekkeelle, – mies ehdotti. – Otetaan vähän aurinkoa. – Mennään. Naapuri tuli taas käymään, astui parvekkeelle: – Joko on aurinkoa ikävä? – Täällä on hyvä olla, Irma! – Marjatta hymyili. – Hyvä on, tuon teille puuron ja alan tehdä keittoa lounaaksi. – Hyvä ihminen tuo Irma, – Eero katsoi tämän perään. – Mitä me ilman häntä tehtäisiin? – Ja maksat vain pari sataa kuussa. – Marjatta, kyllähän me sille koko asunto kirjattiin. – Mutta Irma ei tiedä sitä. He istuivat parvekkeella lounaaseen. Kanakeittoa, maukasta lihoineen ja pehmeine perunoineen: – Tällaisen tein aina Maaritille ja Jussille kun olivat pieniä, – Marjatta muisteli. – Mutta nyt meille ruoanlaittaja on vieras ihminen – mies huokaisi. – Ehkä se on meidän kohtalomme, Eero. Kun meistä aika jättää, ei kukaan jää kaipaamaan. – Marjatta, nyt ei enää synkistellä. Mennään lepäämään! – Eero, ei turhaan sanota: ”Vanhus on kuin lapsi.” Kaikki menee kuin lapsuuden aikaan: sosekeitto, päiväunet, välipala. Eero nukkui hetken ja nousi – uni ei enää maistunut. Ehkä sää vaihtuu. Kävi keittiössä. Pöydällä kaksi lasia mehua, Irman huolellisesti valmistamat. Otti ne molemmat ja vei varovasti vaimolle, joka istui sängyllä katsellen ikkunasta: – Mikäs sinulla Marjatta, onko murhe mielessä? – Eero hymyili. – Tässä vähän mehua. Nainen otti kulauksen: – Etkö sinäkään saa nukuttua? – Sää kai hermostuttaa. – Niin minäkin, jotenkin tuntuu ettei enää kauan jaksa, – Marjatta sanoi surumielisesti. – Haudat minut sitten kauniisti. – Mitä sinä nyt puhut, miten minä pärjäisin ilman sinua? – Jompikumpi lähtee ensin. – Nyt riittää! Mennään taas parvekkeelle. Istuttiin iltaan saakka. Irma paistoi rahkaletut. Söivät ja katsoivat yhdessä televisiota. Uudet elokuvat menivät yli hilseen – katsottiin siis vain vanhoja komedioita ja piirroselokuvia. Tänä iltana vain yksi lastenohjelma. Marjatta nousi sohvalta: – Menen nukkumaan nyt, on väsynyt olo. – Sitten taidan olla minäkin lähdössä. – Annahan kun katson vielä sinua hetken, – vaimo pyysi yllättäen. – Miksikäs nyt? – Ihan vain haluan katsella. He katsoivat toisiinsa pitkään – muistellen nuoruutta, kun elämä oli vielä edessä. – Mennään, saatan sinut omaan vuoteeseen. Marjatta tarttui Eeron käsivarteen ja he kulkivat hitaasti yhdessä. Eero peitteli vaimonsa huolellisesti ja suuntasi omaan huoneeseensa. Jotenkin sydän oli heikko. Uni ei ottanut tullakseen. Tuntui ettei ollut nukkunut lainkaan, mutta kello näytti kahta yöllä. Hän nousi ja meni Marjatan huoneeseen. Tämä makasi silmät auki: – Marjatta! Otti kädestä kiinni. – Marjatta, ethän… Mar-jat-ta! Samalla oma hengitys kävi vaikeaksi. Hän palasi omaan huoneeseensa, otti valmiit paperit pöydälle. Käveli takaisin vaimon luokse. Katsoi pitkään tämän kasvoja. Sitten kävi hänen viereensä ja sulki silmänsä. Näki Marjatan, nuorena ja kauniina, kuten 75 vuotta sitten. Tämä kulki kohti loistavaa valoa. Hän juoksi kiinni ja otti kädestä. Aamulla Irma tuli makuuhuoneeseen. Siinä he makasivat vierekkäin, samalla tavoin hymyillen. Irma istuutui uupuneena tuolille. Hän huomasi pöydällä paperit ja testamentin omalle nimelleen. Painoi pään kämmeniinsä ja itki… Tykkää, jos tarina kosketti – ja jaa omat ajatuksesi kommenteissa!