Kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle tämä juttu, koska se on kyllä melkoinen tarina meidän kylältä.
Pienen, lähestulkoon maaseutumaisen taajaman laidalla kasvoi sellainen suomalaistyttö kuin Sini Korhonen. Hänen äitinsä, Leena, joka oli kova uskomaan kaiken maailman taikoihin ja enteisiin, raahasi kerran Sininkin mukanaan kylän vanhalle näkijälle, Selmalle. Tämä Selma se levitti tarot-korttinsa pöydälle ja katsoi hetken, ennen kuin julisti: Sini tulee elämään onnellisen elämän, kaikki järjestyy mutta miestä en hänen vierellä näe.
Sini oli silloin noin kymmenvuotias. Vaikka hän ei ihan tajunnut, mitä se oikein tarkoitti, sanat jäivät kuitenkin asumaan jonnekin syvälle mieleen.
Vuodet vierivät, ja Sinistä kasvoi oikea kaunotar pitkät vaaleat hiukset ja katse täynnä iloa. Kylän pojat sekoilivat hänen ympärillään, mutta Sini ei koskaan asettunut kenenkään kanssa oikein aloilleen. Puuhasi vähän yhden kanssa, sitten toisen. Ei koskaan kuitenkaan mitään vakavaa.
Ei Sini lähtenyt pois kylästä vaikka hyvin olisi pärjännyt missä vaan. Lukion jälkeen hän jäi töihin meidän Valion meijerille. Puhuttiin, että hänellä olisi ollut juttu jonkun esimiehen kanssa, mutta eipä niitä kukaan koskaan yhdessä nähnyt.
Tehtaalla muut naiset varoitteli uusia:
Katso vaan, ettet jää tänne jumiin niin kuin Sini, muuten huomaat vasta myöhemmin, että elämä meni ohi. Mene nyt ihmeessä kaupunkiin, siellä sulla olisi vientiä.
Sini nyökkäili ja hymyili, mutta ei sanonut takaisin mitään.
Yhtenä keväänä koko kylä sai tietää, että Sini on raskaana! Sittenhän lähtee huhut lentoon, että kuka nyt oikeen on se isä? Kukaan ei tiennyt, eikä nähnyt Siniä kenenkään miehen kanssa.
Sinin äiti Leena ei jaksanut pitkään miettiä:
No niin, nyt menit ja teit sen. Häpäisit meidän suvun. Selviydy sitte itte tästä ja ota selvää missä aiot asua, mä en teitä elätä. Saat kuukauden aikaa.
Selvä, äiti, Sini sanoi ihan rauhallisesti. Mutta älä sit enää pyydä mua takaisin.
No, pari viikkoa myöhemmin Sini osti pikkuruisen talon pihapiirillä. Oli tuuria matkassa: talon omistajat muuttivat lastensa luo Helsinkiin ja möivät mökin pilkkahintaan. Koko kylän väki mietti, että mistä Sini oli saanut edes sen verran euroja kasaan salaisuus se jäi.
Siitä se sitten alkoi, aikamoinen muutos! Sinin mökki ehostui hetkessä, pihaan ilmestyi uusi aita, moderni kaivo ja joku porukka kävi tekemässä kaiken kuntoon ihan tuosta vaan. Pian nähtiin, kun kuljetus toi kodinkoneita ja kalusteita, Sini kulki kylällä iloisena, hyvällä itsetunnolla, ja vaikutti onnelliselta, ei lainkaan hylätyltä.
Syksyllä Sini synnytti pojan, jonka hän nimesi Oskari Korhoseksi. Pihalla oli uusi sininen vaunut, Sini käveli ryhdikkäänä, pukeutui aina siististi ja näytti todella tyytyväiseltä, vaikka tekemistä riitti: vauva, puutarha, leivinuunin lämmitys, kaupassa käynti, pyykit. Mutta Sini oli tottunut touhuamaan, ei valittanut kenellekään.
Pikkuhiljaa naapuruston naiset ystävystyivät Siniin, koska näkivät hänen puurtavan tosissaan ja olevan hyvä tyyppi. He hoitivat välillä Oskaria, kun Sinin piti käväistä asioilla, ja auttoivat kasvimaalla joku lähetti miehensä lapioimaan, joku kitki rikkaruohoja yhdessä. Mutta kaiken kaikkiaan Sini pärjäsi aika hyvin omillaan.
Kun Oskari oli suunnilleen kaksivuotias, yksi naapuri juoksi tohkeissaan toisen luo:
Näitkö sä?
Mitä?
Sini on taas raskaana!
Eikä nyt sentään…!
Käy itse katsomassa!
Ja niinhän siitä taas puhuttiin. Arvailtiin, että kuka voisi olla toinen isä, mutta totuus pysyi piilossa. Ei Sini ainakaan kenenkään kanssa nähty!
Sini ei paljon hetkauttanut muiden juoruilut. Hän jatkoi elämäänsä entiseen malliin ja mökin pihassa näkyi pian uusi sauna, kaasupojat olivat vetäneet linjan poikkeuksellisesti Sinin tontille, ja kasvimaalle ilmestyi moderni, polttamattomasta polykarbonaatista tehty kasvihuone. Kaikki maksoi paljon, ja taas ihmiset supisivat: Ei kai joku suuri herra sponsoraa Siniä…?
Jonkun ajan päästä siniset vaunut rullasivat pihalla uudestaan ja Oskari sai pikkuveljen Veeti. Pari vuotta siitä ja vielä yksi poika, Eemil. Yhteensä kolme poikaa eikä kukaan tiennyt, kuka oli isä.
Jotkut naureskelivat Sinin selän takana, pilkkasivat salaa. Toiset jopa ihailivat hänen rohkeuttaan, kun lapset olivat terveitä, puhtaita, ja Sini teki töitä yötä päivää, selvin päin, ei koskaan valittanut. Parin tytön äidit näyttivät Sinistä varoittavana esimerkkinä omilleen. Sinin oma äiti ei ymmärtänyt, eikä halunnut tutustua lapsenlapsiinsa.
Sini itse kulki pää pystyssä eikä välittänyt muiden mielipiteistä.
Aika kului. Sitten kävi niin, että Sinin pihalle kaartoi eräänä aurinkoisena päivänä upouusi Volvo. Autosta nousi Arto Mäkinen, meijerin arvostettu johtaja, kädessään jättimäinen kimppu kukkia. Mies asteli sisään, ja siinä vaiheessa koko kylän väki alkoi kerääntyä aidan taakse uteliaana.
Tiedettiin, että Arton vaimo oli kuollut vuosi aiemmin. Arto oli huolehtinut vaimostaan loppuun asti, ensin kotona ja sitten hoitajan kanssa. Mutta nyt miksi ihmeessä hän ilmestyi Sinin luo?
Kun Sini saattoi Artoa ulos, porukkaa oli pihalla niin paljon, että Sini meni ihan sanattomaksi. Mutta Arto vetäisi Sinin kainaloon, suuteli häntä suoraan kaikkien nähden ja kuulutti kovaan ääneen:
Sini on luvannut tulla vaimokseni. Me ja pojat kutsumme koko kylän juhlimaan häitä!
Porukka hiljeni täysin. Kukaan ei meinannut uskoa silmiään, mutta tajuathan: vasta nyt kaikki hokasivat, miksi Sinin pojat muistuttivatkin niin paljon Arton olemusta…
Seuraavaksi koko kylä ryntäsi onnittelemaan!
Kaikkien aikojen hääjuhlat saatiin aikaan, ja Arto muutti Sinin lapsineen isoon taloonsa. Kaikki naapurit auttoivat muutossa, järjestäen ja kantaen.
Vuoden päästä perheeseen syntyi se toivottu tyttövauva
Niinpä sitä vaan miettii: ehkä ei aina kannata uskoa, mitä näkijä kortistaan lukee.
