Tämä päiväkirja tuntuu hyvältä keinolta purkaa ajatuksiani. Koti on aikamoinen kaaos: vaatekomeron ovi roikkuu puoliksi auki, silittämättömiä vaatteita on kasoissa ympäriinsä, jääkaapissa on hapanta lohikeittoa. Silti: tämä on meidän kotimme. Yritin puhua tästä varovasti vaimoni kanssa, mutta keskustelu kääntyi nopeasti siihen, miten minäkin kuulemma olen syypää tilanteeseen.
Rakastuin täysin Kerttuun ensimmäisen kerran hänet tavatessani. Oli mahdotonta vastustaa hänen viehätysvoimaansa. Ajattelin olevani ihan suunnattoman onnekas, kun rinnallani oli niin älykäs, kaunis ja siisti nainen. En epäröinyt kosia häntä.
Kun muutimme yhteen, Kerttu sanoi suoraan, ettei pahemmin välittänyt kodin askareista. Hän halusi panostaa uraansa ja jakaa kotityöt tasapuolisesti. Se tuntui silloin oikeudenmukaiselta ja hyvältä järjestelyltä, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. En osannut aavistaa, mihin tämä asetelma johtaisi.
Meillä oli selkeä työnjako kotitöissä, ja Kerttu vakuutti, ettei hänellä olisi vaikeuksia tasapainottaa työelämää ja kotielämää. Luotin hänen sanaansa, enkä pitänyt kiinni omista näkemyksistäni.
Nyt puoli vuotta on kulunut yhteiselostamme, ja huomaan arjen olevan kaikkea muuta kuin suunnittelin. Kertun työura ei ole lähtenyt liikkeelle kuten hän oli toivonut. Hän tekee osa-aikaisia hommia pienessä firmassa, palkka tulee epäsäännöllisesti eikä työaikatauluakaan ole helppo ennakoida. Samalla Kerttu käyttää kaikki tienaamansa rahat omiin juttuihinsa. Minä puolestani paiskin töitä väsymättä aamusta iltaan, mutta Kerttu näyttää muistavan työnjaon lähinnä silloin, kun omista vastuistaan pitäisi kantaa enemmän. Hän sulkee silmänsä omalta osuudeltaan.
Alussa Kerttu hoiti oman osuutensa huolellisesti, mutta hiljalleen hänen innostuksensa hiipui. Kotiin kertyy sotkua silittämättömiä pyykkejä joka paikassa. Yllättäen sainkin kuulla olevani syyllinen, kun en kuulemma auta tarpeeksi. Tällainen syyttely sattuu syvältä. On todella rankkaa yrittää yhdistää rankka työ taakan ja kodin ylläpidon yksin. Olimme alussa sopineet tasavertaisuudesta.
Toivoin, että asiat muuttuisivat lapsen syntymän jälkeen. Ajattelin, että Kerttu hoitaisi vauvaa ja pitäisi huolen kodista äitiyslomalla. Toisin kävi: tilanne on vain pahentunut. Joskus mietin, olisiko elämä helpompaa ilman häntä. Riidat kuuluvat nyt arkipäivään.
Yritän nähdä asiat vaimoni näkökulmasta ja asettua hänen saappaisiinsa, mutta silti tuntuu siltä, että minun tarpeeni jäävät taka-alalle. Harva se päivä huomaan hoitavani sekä päivätyön että kodin askareet. Kaipaan vain lepoa ja omaa aikaa.
En ymmärrä, miten Kertulla kuluu päivät äitiyslomalla. Miksi hän ei ehdi laittaa ruokaa tai siivota, kun vauvamme on vasta kahden kuukauden ikäinen ja nukkuu suurimman osan päivästä? Tiedän, että itse ehtisin siinä ajassa tehdä paljon. Mietin, miten pärjäämme, jos joskus saamme toisen lapsen. Haluan tasa-arvoa ja molemminpuolista tukea, mutta tuntuu, että Kertulla on tästä aivan omanlaisensa käsitys.
En halua hajottaa perhettäni rakastan lastamme valtavasti. Mutta samalla tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla. En tiedä, miten tätä arkea pitäisi jatkaa. Kenen puolella sinä olisit tässä tarinassa?




