Vein kälyni ja hänen lapsensa lomalle. Kadun päätöstäni tuhannesti.
Minä ja vaimoni suuntasimme kesälomalla Itämeren rannikolle. Olemme jo useana vuonna viettäneet lomaa kavereiden kanssa meren rannalla, autoilla huristellen. Luomme aina leirimme johonkin rauhalliseen paikkaan lähelle rantaa. Päivät kuluvat meressä polskien ja aurinkoa ottaen. Illan tullen sytytämme nuotion, soitamme kitaraa, laulamme yhdessä ja nautimme lasillisen kuivaa valkoviiniä. Tänä vuonna mukaan liittyi myös kälyni, Aulikki, ja hänen kaksivuotias poikansa. Mietimme pitkään otammeko heidät mukaan vai emme.
Valitettavasti annoimme periksi. Jälkikäteen ajateltuna poika ei ollut ongelma, vaan Aulikki itse. Hankaluudet alkoivat jo matkalla. Hän halusi pysähdellä tunnin välein väsyi ja tarvitsi hetken lepotauon. Perille pääsimme todella myöhään, ystävämme olivat ehtineet jo asettautua paikoilleen ja pulahtaa meressäkin. No niin, nyt ollaan täällä, totesin. Sitten alkoikin uusi näytös. Kälyni oli silminnähden närkästynyt:
En aio asua täällä!
Miksi et? Mehän kerrottiin, että yövytään teltoissa!
Luulin, että telttailu tarkoittaa sitä, että etsimme majoituksen vasta paikan päällä, etteivät vuokrata hotellia.
Miksi ihmeessä meillä olisi mukana makuupussit ja teltat? murahti vaimoni.
Ajattelin, että olette vain innokkaita leiriytymään.
Lopulta jouduimme vuokraamaan huoneen Aulikille. Vaimoni haki häntä edestakaisin, toi leirille ja vei takaisin illalla yöpaikkaan. Siihen päälle piti vielä viedä häntä kahviloihin ja torille, olla lapsenvahtina, kun hän palautui arjen rasituksista.
Lapsesta pidimme kaikki vuorollamme huolta. Poika ei ollut lainkaan vaikea kiltisti leikki, nautiskeli meressä, söi, mitä eteen laitettiin ja nukkui teltassa keskellä päivääkin aivan rauhassa. Hänen äitinsä sen sijaan ei levännyt hetkeäkään. Ensi kesänä emme kyllä ota Aulikkia mukaan. Mutta pojan voimme napata leireilemään, jos vanhemmat vaan suostuvat. Hän on syntynyt telttailija.




