Miniä ei osaa perusasioita… Mitä minun pitäisi tehdä? Anoppini kuoli muutama vuosi sitten, ja hautajaisten jälkeen lupasin itselleni, että noudatan sääntöä: vainajista puhutaan vain hyvää tai ei ollenkaan. Vielä toisenkin lupauksen annoin – kuka tahansa miniä talooni tuleekin, en koskaan muutu anopikseni kaltaiseksi. Hyvät aikeet ovat kuitenkin yksi asia, elämä toinen. Ainoa poikani, Aleksi, täytti 25 vuotta ja toi kesän alussa kotiin uuden tyttöystävän. Pysyin päätöksessäni olla puuttumatta heidän asioihinsa ja otin tytön vastaan avoimin mielin ja puoliksi suljetuin silmin. Sanoin itselleni, etten halveksu, etsin virheitä enkä jaa neuvoja – nämä kaikki olivat jo edesmenneen anoppini syntejä, ja lopulta vihasimme toisiamme. En halua ajaa pois Aleksiakaan, enkä tyttöystävää. Rehellisesti sanottuna nautin siitä, että saan keittää heille kahvit, tiedän, mitä kumpikin tykkää syödä aamiaiseksi, ja hemmottelen heitä viikonloppuisin – arkena siihen ei ole mahdollisuutta. Silloin usein katoamme mieheni kanssa järvelle, ystävälle tai äidilleni tekemään hilloja ja säilykkeitä, joten nuoripari saa olla kahdestaan. Eräänä iltana kuitenkin tapahtui jotain huvittavaa – mutta se jäi vaivaamaan minua, joten päätin jakaa tarinan. Tyttöystäväni esitteli uuden puseronsa, jonka oli ostanut töistä tullessaan. Se ei ollut kallis, ja hinta oli laskenut entisestään, koska napista oli voinut tippua yksi. Hän kokeili paitaa, käänteli sitä – ja se sopi hänelle kauniisti. Seuraavana päivänä, perjantaina, menimme yhdessä kyläilemään ja kysyin, haluaisiko hän pukea uuden puseronsa. Mutta hän ei pukisi sitä, koska… ei osannut ommella nappia. Yllätyin. “Ai jaa!” tokaisin – minua oikeasti kummastutti, ettei 22-vuotiaalla tytöllä ollut neulaa, lankaa tai nappia. Rupesin pohtimaan – miten hän aikoo huolehtia kodista ja perheestä jatkossa, miten tehdä tärkeitä päätöksiä. Millaisia kotileikkejä tästä tulee? En tiedä nyt, mitä tehdä – pitäisikö minun vain ommella nappi paikoilleen, opettaa hänet tekemään se itse, vai jättää asia sikseen – jos hän haluaa käyttää paitaa, olkoon, jos ei, pysyköön paita ilman nappia kaapissa. Yhdestä asiasta olen varma – en halua olla paha anoppi, olen nähnyt millaista se on, enkä siitä pidä.

Koiratyttö ei tiedä ihan perustaitoja Mitä tässä pitäisi tehdä?

Anoppini kuoli muutama vuosi sitten, ja kun saimme hänet haudattua, vannon, että otin opikseni: kuolleista joko hyvää tai ei mitään.

Toisenkin lupauksen tein mikä tahansa miniä meille tuleekin, en tule koskaan muuttumaan hänen kaltaisekseen.

Mutta kuten tiedetään, elämä päättää usein puolestamme.

Ainoa poikani, Aleksi, täytti tänä vuonna 25 ja toi kesän alkajaisiksi kotiin uuden tyttöystävän.

Pidin kiinni päätöksestäni pysyä sivussa ja hyväksyin tytön avoimin mielin ja puoliksi siristynein silmin ei puututa, ei nipoteta.

Päätin, että en arvostele häntä, en etsi vikoja, en annan neuvoa kaikki nämä geenit jäivät anoppini hautaan, jossa ne saavat rauhassa levätä. Siinä sitä ryvettiin aikoinaan niin pahasti, että inho oli molemminpuolista.

En todellakaan halua karkottaa sen paremmin Aleksia kuin tätä tyttöystävääkään. Rehellisyyden nimissä on ihan mukava keittää kahvit molemmille, tiedän tarkkaan kuka tykkää ruisleivästä ja kuka syö jogurttia, ja hemmottelen heitä viikonloppuisin, arkisin ei oikein ehdi ylimääräisyyksiin.

Silloin katoan vähin äänin menen miehen kanssa mökille järvelle, käyn ystävällä kylässä tai äidillä tehtailemassa hilloa ja suolakurkkuja. Nuoriso saa jäädä ihan rauhassa kotiin.

Viime viikolla tapahtui jotain samalla hupaisaa ja toisaalta vähän hätkähdyttävää, jonka haluan jakaa. Oltiin iltaa viettämässä ja miniäkandidaatti esitteli innoissaan uuden paidan, jonka oli ostanut töiden jälkeen kotimatkalla.

Eikä paita ollut edes kallis, kun yksi nappi puuttui, niin sai vielä reilun alennuksen eurossa.

Sovitti sitä ja kyllä täytyy sanoa, sopi nätisti. Seuraavana päivänä, perjantaina, oltiin menossa kylään ja kysyin, haluaako pukea uuden puseronsa Mutta ei laittanut, kun ei saanut nappia ommeltua paikalleen.

Ja siihen minä sitten lipsautin, ai jaa, et saanut nappia kiinni? Olin ihan aidosti hämmästynyt 22-vuotias tyttö, eikä löytynyt edes neulaa ja lankaa saati nappia.

No mitäs huomenna, tyttökulta? Millä hoidetaan talo ja perhe, miten niistä vaikeammista päätöksistä sitten selvitään, kun nappihommatkin jää puolitiehen?

Nyt olenkin miettinyt pitäisikö vaan ommella nappi ja olla hiljaa, näyttää homma kädestä pitäen, vai antaa olla paita ilman nappia, tai sitten pysyy hyllyllä.

Yhden lupauksen pidän en halua olla kamala anoppi, minä sen jo olen nähnyt eikä ole kiva laji.