Pikkusiskoni päätti muuttaa anoppinsa luokse asumaan – emmekä vieläkään ymmärrä, miksi hän teki näin… Vielä nuorempi veljeni meni naimisiin todella varhain, vain 18-vuotiaana. Hän tuntui kiirehtivän todistamaan itsenäisyyttään. Olen pitänyt hänestä huolta siitä lähtien kun hän syntyi; oma lapsuuteni loppui siihen, kun hän saapui synnytyssairaalasta kotiin. Kun hän kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin ja muutti pois, hänen elämänsä muuttui huomattavasti – mutta valitettavasti ei parempaan suuntaan. Hänen vaimollaan, jonka kanssa hän avioitui yhtä nuorena, oli vahva ja melko epämiellyttävä luonne. Jo ensitapaamisella emme pitäneet hänestä. Häneltä puuttui hienotunteisuus ja hyvät käytöstavat, eikä ulkonäkökään tehnyt vaikutusta. Emme ymmärtäneet, mitä veljeni hänessä näki. He muuttivat kerrostaloon anoppinsa viereen. Appi oli hiljainen ja hiukan omituinen; hän puhui harvoin ja useimmiten nyökkäsi vain vastaukseksi. Anoppi rakasti olla kontrollissa, käskytti ja määräsi – kaikkien oli pakko totella. Hän arvosteli ja moitti veljeäni jatkuvasti, eikä vaimo näyttänyt olevan koskaan tyytyväinen tähän. Tapa, jolla he kohtelivat veljeäni, sai minut raivon partaalle. Yritin puhua hänelle tästä tilanteesta, mutta hän vakuutti kaiken olevan hyvin, vaimonsa rakastavan häntä ja heidän elävän onnellista elämää. Kuitenkin ajan myötä huomasin veljeni käytöksessä muutoksen. Hänestä tuli kuin appiukko – harvoin omia mielipiteitä, satunnaisesti nyökkäyksiä. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui; hän ei voinut enää sietää. Eräänä päivänä hän vain pakkasi tavaransa ja lähti sanomatta sanaakaan. En ollut koskaan nähnyt veljeäni sellaisessa tilassa… Hän katui syvästi aikaisessa iässä solmittua avioliittoa. Jokaisella ihmisellä on rajansa, ja kun se ylitetään, voi lähteä hiljaisesti pois tilanteesta, josta on tullut sietämätön.

Veljeni on päättänyt asua anoppinsa luona, emmekä vieläkään ymmärrä, miksi hän teki niin

Nuorempi veljeni avioituu hyvin nuorena, vasta 18-vuotiaana. Hän vaikutti olevan kiireinen osoittamaan omaa itsenäisyyttään.

Siitä asti kun hän syntyi, olen pitänyt huolta hänestä oma lapsuuteni oikeastaan päättyi siihen hetkeen, kun hän tuli sairaalasta kotiin. Kun hän kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin ja muutti pois, hänen elämänsä muuttui paljon, mutta valitettavasti ei parempaan suuntaan.

Hänen vaimonsa, joka oli yhtä nuori kuin hän, oli luonteeltaan määrätietoinen ja melko hankala. Heti ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien emme pitäneet hänestä. Häneltä puuttui hienotunteisuus ja hyvät käytöstavat, eikä hän muutenkaan tehnyt vaikutusta ulkonäöllään. En ymmärtänyt, mitä veljeni näki hänessä. He muuttivat vuokra-asuntoon lähelle meidän kotiamme, anopin luokse. Appiukko oli hiljainen, hieman erikoinenkin hän puhui harvoin ja nyökkäili lähinnä vastaukseksi. Anoppi rakasti olla kaikessa päättävänä henkilönä, jakoi käskyjä, joita kaikkien odotettiin tottelevan. Hän kritisoi ja tuomitsi veljeäni jatkuvasti, eikä vaimo tuntunut kovin tyytyväiseltä häneen itsekään.

Tapa, jolla veljeäni kohdeltiin, suututti minua suunnattomasti. Koetin puhua hänelle tilanteesta, mutta hän vain väitti kaiken olevan hyvin: vaimo rakastaa häntä ja he ovat onnellisia elämäänsä. Kuitenkin ajan myötä huomasin veljeni käytöksen muuttuneen. Hänestä oli tullut aivan kuin appensa harvoin ilmaisi mielipiteitään ja ainoastaan nyökkäili silloin tällöin. Lopulta hänenkin kärsivällisyydensä loppui; hän ei enää kestänyt sitä kaikkea. Eräänä päivänä hän vain pakkasi tavaransa ja lähti hiljaa pois, sanomatta sanaakaan.

En ollut koskaan ennen nähnyt veljeäni sellaisessa tilassa Hän katui syvästi sitä, että avioitui liian nuorena.

Jokaisen ihmisen sietokyvyllä on rajansa. Kun tämä raja ylitetään, voi olla ainoa vaihtoehto lähteä hiljaa pois tilanteesta, joka muuttuu sietämättömäksi.