Olen 60-vuotias ja kahden kuukauden kuluttua täytän 61. Se ei ole pyöreä vuosipäivä, ei 70 tai 80, mutta minulle se on tärkeä. Haluan juhlia sitä – en pikaisella kakulla tai ohimennen syödyllä lounaalla, vaan oikealla, huolella järjestetyllä juhlalla: illallinen, kauniit pöydät, koristellut tuolit, tarjoilijat ja rauhallista musiikkia. Jotain, mikä saa minut tuntemaan itseni eläväksi, arvostetuksi ja kiitolliseksi kaikesta koetusta. Ongelmana on, ettei lapseni tue tätä. Minulla on kaksi aikuista poikaa, jotka molemmat asuvat kanssani – kumppaneineen ja lapsineen. Talossa on aina täysi hulina: hälinää, televisio päällä, lapset juoksevat, keskusteluja ja kiistoja. Rakastan heitä toki… mutta minulla ei ole enää hiljaisia hetkiä. En koskaan ole yksin. En koskaan. He käyvät töissä, mutta totuus on, että suurin osa kuluista on minun vastuullani. Minulla on eläkettä, mieheni minulle jättämät rahat ja pieni yritys, joka vielä pyörii. Makselen laskut, ruokaostokset, remontit – ja monesti “väliaikaisen avun”, josta on tullut pysyvää. Auttaminen ei ole minua häirinnyt, mutta nyt minua kaihertaa se, että he päättävät puolestani. Kun sanoin haluavani järjestää juhlan, he sanoivat, että se on rahanhaaskausta. Että tässä iässä ei kannata tuhlata pöytiin, ruokaan ja tarjoilijoihin. Että rahat olisi parempi antaa heille – sijoitettavaksi, tarpeisiin, “johonkin järkevään”. He puhuivat kanssani kuin olisin vastuuton omien rahojeni suhteen. Selitin, etten ole ottamassa lainaa, ja olen miettinyt tätä kuukausia, mutta he eivät kuunnelleet – he vain jatkoivat, että se olisi turha kulu. Yksi sanoi: “Äiti, ei tämä enää ole sinua varten.” Se sattui enemmän kuin odotin. Aloin ajatella asioita, joita en ole koskaan uskaltanut sanoa ääneen. Että joskus haluaisin olla yksin omassa kodissani. Että kaipaan herätä hiljaisuuteen. Että olisi ihanaa tulla kotiin, jossa olohuoneessa ei ole aina joku. Että haluaisin tehdä päätöksiä perustelematta niitä. Olen jopa miettinyt pyytäväni heitä etsimään oman kodin – ei ilkeydestä, vaan siksi, että tunnen hoitaneeni oman osuuteni. Sitten kuitenkin kalvaa syyllisyys. Pelkään kuulostavani itsekkäältä. En halua riidellä. En halua “heittää” ketään ulos talosta yhden yön takia. Haluan vain tietää, olenko väärässä, kun haluan juhlia. Kun kaipaan joskus hiljaisuutta. Kun haluan, että rahat käytetään myös itseeni. Kirjoitan, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä… pitäisikö pitää pääni vai taas antaa periksi. Järjestääkö juhla siitäkin huolimatta, etteivät he hyväksy sitä. Mitä mieltä olette – olenko väärässä, kun haluan juhlia syntymäpäivääni omalla tavallani ja haluan, että kotini ja rahani eivät ole aina “yhteinen päätös”?

Olen kuusikymppinen, ja kahden kuukauden päästä täytän kuusikymmentäyksi. Ei mikään pyöreä merkkipaalu, ei seitsemänkymmentä eikä kahdeksankymmentä, mutta minulle tärkeä. Haluaisin juhlia sitä kunnolla. En sellaisella pikaisesti ostetulla kermakakulla tai ohimennen syödyllä lounaalla, vaan ihan oikealla, järjestetyllä juhlalla: illallinen, kauniit pöydät, somistetut tuolit, tarjoilijat, hiljainen musiikki. Jokin, jossa tunnen olevani elossa, arvostettu, kiitollinen kaikesta siitä, mistä olen selvinnyt.

Mutta lapseni eivät suostu.

Minulla on kaksi aikuista poikaa, Matti ja Antti. Molemmat asuvat kanssani puolisot ja lapset myös. Talo on aina täynnä; meteliä, televisio pauhaa, pienet juoksevat ympäri, keskustelua ja väittelyä. Totta kai rakastan heitä mutta en saa enää omaa rauhaa. En ole koskaan yksin. En koskaan.

He käyvät kyllä töissä, mutta todellisuudessa suurimman osan menoista maksan minä. On eläkettä, se mitä Eino-mieheni jätti minulle, ja pieni yritys pyörii edelleen. Minä maksan laskut, ostokset, remontit autan muka “vain väliaikaisesti”, joka aina jää pysyväksi käytännöksi.

Ei se auttaminen ole ollut minulle vaikeaa.

Mutta nyt minua ahdistaa se, että he päättävät asioistani.

Kun kerroin haluavani järjestää juhlat, he sanoivat sen olevan rahan tuhlausta. Että tässä iässä ei kannata käyttää euroja koristeisiin, ruokaan ja tarjoilijoihin. Että olisi parempi, että annan ne rahat heille sijoituksiin, tarpeisiin, “johonkin järkevään”. He puhuivat kuin olisin holtiton rahan kanssa.

Sanoin, että en ottaisi lainaa, vaan olen miettinyt tätä jo pitkään. He eivät kuitenkaan kuunnelleet. Toistivat vain, että turhaa tuhlausta.

Sitten toinen pudotti sanan, joka sattui yllättävän paljon:

Äiti, nämä eivät enää kuulu sinulle.

Se lause iski syvälle.

Aloin ajatella asioita, joita en koskaan ole sanonut ääneen. Että välillä haluaisin olla yksin omassa kodissani. Että kaipaan aamua ilman meteliä. Että olisi ihana palata kotiin ja olohuone olisi tyhjä. Että haluaisin päättää asioistani selittelemättä.

Olen joskus jopa pohtinut pyytäväni heitä etsimään omat kotinsa en ilkeydellä, vaan koska minusta tuntuu, että olen tehnyt oman osuuteni.

Mutta sitten tunnon tuska kalvaa.

Pelottaa kuulostaa itsekkäältä.

En halua riidellä. En halua “heittää” ketään pihalle yhdessä yössä. Tahdon vaan tietää, olenko väärässä kun haluan juhlia. Kun haluan hiljaisuutta. Kun haluan, että rahani käytetään joskus minunkin toiveideni mukaisesti.

Kirjoitan, koska en tiedä mitä tehdä pitäisikö pitää pääni, vai taas antaa periksi. Järjestääkö juhlat, vaikkeivät he sitä hyväksykään.

Onko väärin haluta juhlia omalla tavalla syntymäpäiväänsä, ja että oma koti ja rahat eivät olisi “yhteinen kompromissi”?