No kuule, istu alas niin kerron sulle, tää tarina on ihan kuin jostain kotimaisesta draamasta
Tapasin mun miehen, Antin, Helsingin yliopistolla silloin kun oltiin molemmat parikymppisiä ja opiskeltiin ihan täysillä. Antti jäi heti mieleen se oli sellainen fiksu, rauhallinen mutta silti tosi lämmin ihminen, eikä yhtään ylimielinen vaan nimenomaan ystävällisyydellään erottui. Aluksi me hengattiin kaveriporukassa, mutta kyllä mulla aika äkkiä syttyi jotain enemmän.
No, parin kuukauden päästä meistä tuli pari ja kyllä mä vieläkin muistelen niitä aikoja lämmöllä opiskeluvuodet oli ihan parasta aikaa!
Vuotta myöhemmin Antti kosi mua ihanasti merenrannalla, ja me mentiin naimisiin pienen lähipiirin kesken. Ei meillä ollut varaa mihinkään hulppeaan juhlaan, mutta perhe ja läheisimmät ystävät oli paikalla ja siitä jäi ihanat muistot.
Toisena aviovuotena Antti sai jo alan hommia ja me asuttiin vielä opiskelija-asunnossa, mutta tietty molemmilla oli haaveena oma koti. Vitsailtiin melkein joka ilta siitä, kuinka joskus meillä olisi ikioma saunallinen kaksio johon mahtuisi vaikka vauva sitten kun aika olisi. Ja sä tiedät, että meillä oli vähän epäonnea mulla ei ollut omasta takaa juuri mitään säästöjä, mutta kun mun isoäiti nukkui pois, sain häneltä perinnöksi satatuhatta euroa. Antti oli saanut säästettyä vähän lisäksi, ja niiden rahoilla pystyttiin ottamaan asuntolainaa sellaiseen kivaan kaksioon aivan Taka-Töölössä.
Oltiin silloin jo oltu naimisissa kymmenisen vuotta, mutta lapsia meille ei koskaan tullut. Jossain kohtaa, muutama vuosi sitten, Antille tuli tosi paha tilanne töissä: hänen työpaikka meni konkurssiin ja firman johto laittoi kaikki syyt talousvaikeuksista Antin niskaan hän kun oli siellä pääkirjanpitäjänä. Oikeudessa kävi sitten niin, että Antti tuomittiin aivan väärin perustein neljäksi vuodeksi vankilaan.
Mä tein kaikkeni mitä keksin soitin juristeille ja yritin löytää oikeutta, mutta ei vaan auttanut. Lopulta asiakirjat oli laadittu niin, ettei Antin tarina mennyt läpi, vaikka hän vain noudatti pomon käskyjä.
Mä yritin olla tuki hänelle, mutta vuoden kuluttua olin ihan loppu ja tajusin tarvitsevani itsekin apua…
No sit tulee se vaikein osa: Antin äiti, Tuulikki, ilmestyi yks kaks mun oven taakse ja sanoi suoraan, etten voisi enää asua meidän kodissa. Hän syytti minua Antin kohtalosta ja väitti, että asunto oli ostettu hänen pojallaan, eikä mulla olisi siihen mitään oikeutta. Mä en osannut edes vastata en ollut koskaan uskonut, että Tuulikki voisi olla noin kylmä mulle.
Ja arvaa mitä, ennen oikeudenkäyntiä Antti oli antanut äidilleen valtakirjan asioidensa hoitoon, ja sillä sitten hän oli saanut kaikki pankkitilitiedot ja maksukuitit, joissa luki että asuntolainan lyhennykset oli aina maksettu Antin tililtä. Nyt Tuulikki sanoo, että sillä perusteella oikeudessa todetaan, etten mä ollut asunnon hankinnassa osallisena.
Oon ihan hukassa. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Tässä sitä nyt ollaan, talvi on tulossa ja kaikki tuntuu leviävän käsiin.
