Aamulla isäni soitti aivan kuin asia olisi ollut pikkujuttu:
Tuletko käymään? Täällä pitäisi nostaa polkupyörä parvekkeelta. En viitsi yksin alkaa tapella sen kanssa.
Sanat “tuletko” ja “en viitsi” soivat oudolta yhdessä. Isäni maailmassa oli enemmän “pitää” ja “hoidan itse”. Jo aikamiespoikana, harmaat ohimolla, huomasin pohtivani, piilikö kutsussa jokin ansa. Mutta ei siinä ollut: vain lyhyt pyyntö, ja jotenkin siitä tuli hölmistynyt olo.
Menin lounaaksi paikalle. Kolmannen kerroksen ovella pysähdyin toviksi, kun avain vähän takelteli. Ovi avautui heti kuin isä olisi seisonut jo valmiina.
Tule vaan. Kengät pois, isä tokaisi ja väisti käytävän puolelle.
Eteinen oli muuttumaton: matto, lipasto, huolellisesti viikattuja lehtiä. Isä näytti ennallaan, vain hartiat olivat ehkä kapeammat ja kun hän oikaisi paidan hihaa, käsi värähti ohimennen.
Missä pyörä on? kysyin, jotten olisi kysynyt mitään muuta.
Parvekkeella. Nostin sen sinne pois jaloista. Ajattelin korjata itse, mutta hän huitaisi kädellään ja johdatti edellä.
Parveke oli lasitettu ja kylmä, täynnä laatikoita ja purkkeja. Polkupyörä seisoi seinän vieressä, vanhaan lakananpalaan verhottuna. Isä poisti peitteen kuin paljastaen aarretta, ja silitti kevyesti runkoa.
Tämä on sinun, hän sanoi. Muistatko? Ostettiin sinulle syntymäpäivänä.
Muistin. Muistin ajot pihalla, kaatumiset, ja miten isä nosti hiljaa ylös, pyyhki polvilta hiekkaa ja tarkisti ketjun. Silloin kehut olivat harvassa, mutta isä katsoi esineitä kuin niissä olisi henki, josta on vastuussa.
Kumi on tyhjä, sanoin.
Eipä tuo niin. Mutta napa rutisee ja takajarru ei ota. Eilen koitin polkea, sydän meinasi pysähtyä, isä naurahti, mutta hymy oli lyhyt.
Kannettiin pyörä olohuoneen nurkkaan se isän “verstas”: vain pöytä ikkunan ääressä, matto, lamppu, työkaluja laatikossa. Pihdit, ruuvimeisselit, avaimet, kaikki rivissä. Huomasin sen kuten aina; järjestys oli isälle tärkeää, siellä missä sitä saattoi pitää.
Löydätkö kolmastoista avaimen? isä kysyi.
Avasin laatikon. Avaimet olivat siististi, mutta kolmastoista puuttui.
Tässä on kaksitoista, neljätoista ei kolmastoista.
Isä kohotti kulmiaan.
Ei vai? Senhän hän vaikeni, kuin olisi pelännyt sanavahvistuksia.
Aloin penkoa työkalulaatikkoa ja pöydän laatikkoa pultteja, prikkoja, teippiä, hiekkapaperia. Avain löytyi vanhan hanskaparin alta.
Tässä se, sanoin.
Isä otti avaimen, kokeili sitä kädessään kuin punniten painoa.
Taisin itse laittaa sinne. Muisti, hän tuhahti. No, annas tänne pyörä.
Käänsin pyörän kyljelleen, suojasin polkimen rievulla. Isä meni viereen, hitaasti, varoen polviaan. Huomasin sen, mutta annoin olla.
Aluksi irrotetaan rengas, isä sanoi. Sinä pidät, minä irrotan mutterit.
Tarttui avaimen, kiersi. Mutteri vaati voimaa, isä jännittyi, huulet tiukassa viivassa. Ajoin uudella otteella mutterin auki.
Olisin kyllä itse, isä mutisi.
Niin minä vaan
Tiedän. Pidä vain, ettei putoa.
Tehtiin töitä hiljaisuudessa, vain lyhyitä ohjeita; “pidä,” “vedä varovasti,” “nyt noin,” “ole tarkkana prikan kanssa.” Huomasin, että näin oli helpompaa; kun sanat koskevat vain työtä, ei tarvitse arvailla niiden merkityksiä.
Rengas sai olla levossa lattialla. Isä olisi pumppua, kokeili letkua. Vanhanaikainen pumppu, puinen kahva kulunut.
Sisäkumi on varmaan kunnossa. Vanhakin vain, sanoi hän.
Olin melkein kysymässä, mistä tuo varmuus, mutta en viitsinyt. Isän puhe kuulosti aina päättäväiseltä, vaikka epäilikin.
Kun isä pumppasi, tutkin jarrun vaijeria ja paloja osa ruosteessa, osa kulunut.
Tämä vaijeri täytyy vaihtaa, sanoin lopulta.
Vaijeri isä pysähtyi ja pyyhkäisi kämmentään housuun. Oli se vielä jossain tallessa.
Hän alkoi penkoa työkalulaatikkoa ja kaapin lokeroita, jokainen pienesine paperilla nimetty. Katsoin, kuinka isä järjestelee: enemmän kuin järjestyksenpitoa se oli yritys pitää aika järjestyksessä.
Ei näy, isä tuhahti ja löi laatikon kiinni.
Voisi olla varastossa? ehdotin.
Varastossa on sekasotku, isä totesi kuin olisi tunnustanut vääryyden.
Naurahdin:
Sulla? Sotku? Uutta.
Isä vilkaisi syrjäkarein, mutta silmissä kävi kiitollinen välähdys tämän pienen vitsin vuoksi.
Käy katsomassa, minä katson tässä vielä, hän tarttui pumppuun.
Varasto oli ahdas, laatikkoinen. Sytytin valon, kaivelin pusseja. Ylähyllyltä löytyi vaijerikieppi, vanhaan lehteen käärittynä.
Löytyi, huikkasin.
Mitäs minä sanoin, isä vastasi.
Toin vaijerin. Isä tarkisti sen päät.
Kelpo. Tarvitaan vielä päät.
Kaiveli taas laatikkoa, löysi pienet metallitupit.
Puretaan jarru yhdessä, hän sanoi.
Pidin runkoa, isä kiersi kiinnityksiä. Sormet olivat kuivat, kynnet lyhyet ja halkeilevat. Muistin, kuinka lapsena isän kädet olivat minulle voimakkaat ja varmat. Nyt niissä oli toinenlaista voimaa: sinnikästä, säästelevää.
Mitä siinä tuijotat? isä tokaisi pää nousematta.
Ajattelen vain, miten muistat kaiken.
Isä naurahti.
Muistan. Mutta missä pidän avaimet, en enää aina. Hassua, vai?
Olisin halunnut sanoa: ei se ole hassua, mutta ymmärsin ettei kyse ollut siitä. Kyse oli pelosta.
Ihan tavallista, sanoin. Mullakin käy noin.
Isä nyökkäsi lyhyesti, kuin olisi saanut luvan olla epätäydellinen.
Jarrun sisältä puuttui pieni jousi. Isä huomasi sen, pitkään katsoi tyhjää kohtaa.
Eilen taisin tiputtaa, en löytänyt lattialta, hän sanoi.
Etsitään yhdessä, vastasin.
Me molemmat polvistuimme, harosimme lattiaa, kurkimme pöydän alle. Löysin jousen jalkalistan vierestä tuolinjalan takaa.
Tässä se.
Isä nosti sen silmiinsä:
Hyvä että löytyi. Ajattelin jo jätti lauseen kesken.
Tiesin, mitä ajatteli, muttei sanonut: ajattelin jo etten osaa enää mitään.
Otatko teetä? isä vaihtoi aiheen nopeasti, teellä peittäen tauon.
Kyllä.
Keittiössä isä laittoi veden kiehumaan, nosti pöytään kaksi mukia. Istuin, katselin hänen kevyesti hidastuneita liikkeitään lieden ja kaapin välillä. Isä toi pöytään teet ja kaivoi peltipurkista pikkuleipiä.
Ota. Sä olet laihtunut.
Olisin väittänyt muuta, mutta jätin väliin. Siinä oli kaikki, miten isä osasi huolehtia.
Miten töissä? isä kysyi.
Ihan hyvin. Edellinen projekti loppui, nyt uusi alkaa.
Niin. Kunhan palkat tulee ajallaan.
Naurahdin:
Aina sinä rahasta.
Mistä minä sitten puhuisin? Tunnepuheista?
Sisälläni kirpaisi. En odottanut että isä itse sanoisi sen ääneen.
En tiedä, vastasin rehellisesti.
Isä istui hiljaa, muki molemmin käsin.
Tiedätkö, aloitti, pysähtyi hetkeksi. Välillä tuntuu, että tuut tänne kuin velvollisuudesta. Käyt, merkkaat rastin ja lähdet.
Laskin teekupin. Tee poltti sormia, silti pidin kiinni.
Eikä se ole kevyttä tulla, sanoin. Täällä kaikki on kuin olisin taas pieni. Ja sinä tiedät aina kaiken paremmin.
Isä naurahti pehmeämmin.
Ehkä mä oikeasti luulen tietäväni. Tapa.
Ja hengitin syvään. Sä et koskaan kysynyt, miten mulla oikeasti.
Isä tuijotti kuppiin, kuin vastaus löytyisi teelehdistä.
Pelkäsin kysyä. Jos kysyy, pitää myös kuunnella. Ja siinä katse nousi. En aina osaa.
Tuntui kevyemmältä, vaikka sanat olivat lyhyet. Ei anteeksipyyntöä, ei selittelyjä vain myöntö, että ei osannut paremmin. Se tuntui rehelliseltä.
Eipä osaa minäkään.
Isä nyökkäsi.
Opetellaan. Polkupyörän kautta, vaikka, sanoi, huvittuneena omasta ehdotuksesta.
Joitakin hetkiä teet juotuamme, palasimme olohuoneeseen. Pyörä ja tarvikkeet odottivat. Isä tarttui toimeen rauhallisin käsin.
Nyt näin: sinä vedät vaijerin, minä asetellaan palat.
Vein vaijerin suojaputkensa läpi, kiinnitin. Sormeni eivät olleet yhtä taitavat, ärsytti oma kömpelyys. Isä huomasi.
Ei tarvitse hätäillä. Tämä on enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa.
Katsoin häntä.
Siis puhutko vaijerista nyt vai?
Kaikesta, isä sanoi, kääntäen katsettaan.
Pantiin palat paikalleen, mutterit kiinni. Isä puristi jarrukahvaa, tarkisti liikkeen.
Kyllä parani.
Pumppasin renkaan napakaksi, varmistin, ettei sihissyt. Laitettiin rengas takaisin, mutterit kiinni. Isä pyysi kolmannenkymmenesensimmäistä avainta, ojensin sen. Avain painoi tutusti hänen kämmentään.
Noin, isä sanoi. Testataan.
Vietiin pyörä pihalle. Isä talutti, minä kävelin vierellä. Tyhjä piha, portaalla naapurin Pirkko kassi kädessä, nyökkäsi.
Nousetko? isä sanoi.
Minä vai?
En minä enää mitään temppuja tee.
Istuuduin satulaan. Se oli matala, kuten lapsena, polvet kävivät korkealla. Pieni kierros kukkapenkin ympäri, jarru. Pyörä pysähtyi tottelevasti.
Hyvin toimii, kerroin.
Isä kokeili perässä, varovasti, pysähtyi ja painoi jalan maahan.
Ei hukkaan mennyt tämä ähellys.
Katsoin isää näin, ettei hän puhunut vain pyörästä, vaan siitä, ettei turhaan ollut pyytänyt apua.
Jätä nuo työkalut itsellesi, isä sanoi yllättäen. Minulle riittää ne mitkä jäi. Kelpaa sulle.
Olin sanomaisillani vastaan, mutta ymmärsin: tämäkin oli isän tapa puhua huolta ja välittämistä.
Selvä. Kolmannenkymmenesensimmäinen avain jää sulle. Se on sun tärkein.
Isä nyökkäsi.
Nyt tiedän mihin laitan.
Palattiin sisälle. Eteisessä vetäisin takin päälle. Isä seisoi vieressä, ei kiirehtinyt.
Tuutko ensi viikolla taas? hän kysyi melkein sivulauseessa. Se yläkaapin ovi natisee. Voisin öljytä, mutta kädet eivät enää jaksa.
Sanat olivat tyyniä, ilman selittelyä. Kuulin niissä pyynnön, en valitusta.
Tulen. Laita viestiä etukäteen, etten tule kiireellä.
Isä nyökkäsi, ja ovelta, hiljaisesti:
Kiitos kun kävit.
Lähdin portaita alas. Mukanani isän muutama ruuva ja avain, kiedottuna riepuun. Ne painoivat mukavasti, eivät vaivana. Ulkona vilkaisin kolmannen kerroksen ikkunoihin; verho väreili, kuin isä olisi jäänyt katsomaan. En heilauttanut kättä, vain kävelin autolle nyt tuntui, että voin tulla uudelleen, en vain asioiden takia, vaan sen takia mikä meille molemmille oli viimein tullut tärkeäksi.
Tätä kautta opin: joskus se mikä pysyy paikallaan kolmannenkymmenesensimmäinen avain laatikossa kertoo enemmän kuin suuret puheet. Sain huomata, että vanhemman ja pojan välinen side ei tarvitse muuta kuin hetken järjestystä, hiljaisen ymmärryksen ja vähän aikaa lisää.




