Entinen anoppini seuraa perhettäni.
Anoppini, Leena, oli 52-vuotias ja hän oli edesmenneen vaimoni Ainon äiti. Menimme naimisiin nuorina olin 23-vuotias, kun Aino tuli raskaaksi juuri ennen häitämme, ja sitten syntyi tyttäremme, Eevi.
Kului kaksi vuotta, kunnes elämämme muuttui täysin: vaimoni sairastui vakavasti eikä aikaakaan, kun hän nukkui pois.
Jäimme kahdestaan Eevin kanssa. Päätin muuttaa Helsinkiin vanhempieni luo. Se tuntui järkevältä: olin töissä pitkää päivää, kymmenen tuntia, ja vanhempani pystyivät auttamaan Eevin hoidossa. Niin me sovimme.
Sain pian ylennyksen ja ostin omakotitalon puolen tunnin ajomatkan päähän vanhemmistani. Siitä lähtien Eevi oli milloin isovanhempiensa hoidossa, milloin palkkaamamme lastenhoitajan kanssa (pidin huolta siitä, että vanhemmillani oli myös omaa aikaa, etteivät he väsyisi liikaa). Nyt Eevi on jo kahdeksanvuotias.
Leena, anoppini, päätti yllättäen muuttaa meidän kaupunkiimme Espooseen, sillä halusi olla lähempänä ainoaa lapsenlastaan. Tämä oli rehellisesti sanottuna melkoinen yllätys ei niinkään syynsä vuoksi (ne ymmärsin hyvin), vaan siksi, että välimatkaa oli tuhansia kilometrejä Sodankylästä tänne!
No, ehkä ymmärrän, pohdin. Vaimoni oli hänen ainoa lapsensa, Eevi taas hänen ainoa lapsenlapsensa. Eiköhän hän pelännyt yksinäisyyttä.
Mutta siitä asti kun Leena tuli asuntoomme, ongelmat alkoivat
Ensin hän oli päivittäin kotonani, myös silloin kun tulin töistä. Eikä siinä kaikki Leena alkoi tulla kylään myös viikonloppuisin. Tosiasiassa kylässä käyminen on pieni ilmaus: hän viihtyi aamusta iltaan.
Hän oli luonani, vaikka Eevi oli koulussa. Tässä muutama hänen perusteluistaan:
Et kai luule, että talossa pysyy järjestys ilman naisen kättä? Pölyä kertyy koko ajan.
Kukat nuupahtavat, ellei niitä joku hoida muutaman päivän päästä ne menevät roskiin.
Naapurustossa hiippaili varkaita eilen, mutta eivät tulleet meille olin täällä.
Älä huoli, en koske rahoihisi.
Minusta tuntui, että Leena uskoi Ainon hengen liikkuneen kanssani uuteen kotiin. Kuulin useasti hänen puhuvan itsekseen, vaikka huoneessa ei ollut ketään muuta.
Kävimme tästä monta keskustelua ja tein selväksi, että hänen käytöksensä kävi jo noloksi ja loukkasi yksityisyyttäni. Leena tuntui hetken kuuntelevan mutta.
Viime viikolla tapahtui jotain, joka sai maljani täyttymään. Olen tapaillut naista, jolla on perisuomalainen nimi, Seidi, jo puolitoista vuotta. Tämä viikonloppu oli täydellinen hetki kutsua hänet kotiini. Eevi oli isovanhemmillaan ja me suunnittelimme illallista ja elokuvailtaa yhdessä.
Kaikki meni mainiosti, kunnes yhtäkkiä eteisestä alkoi kuulua rapinaa. Kauhuissani katsoin ovelle, ja siellä seisoi Leena hän oli jälleen tullut sisään soittamatta tai koputtamatta, aivan kuin koti olisi hänen.
Mietin huvittuneena oliko kukkien kuihtuminen jälleen syy vierailulle. Mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, Leena suuttui silmittömästi ja syytti minua uskottomuudesta sekä siitä, etteivät kunnioittanut edesmenneen vaimoni muistoa.
Häkellyin. Menin suoraan asiaan, palautin hänen avaimensa ja sanoin tiukasti:
Et ole enää tervetullut kotiini!
Leenalla ei ole ketään muuta. Vanhempani ja muut tuttavat kehottavat minua näyttämään enemmän ymmärrystä ja suurta sydäntä. Ehkä minun täytyykin suostua kompromissiin ja antaa Eevin vierailla silloin tällöin isoäitinsä luona sehän on hänen oikeutensa. Mutta tästä eteenpäin kotimme on ja pysyy meidän suojatunamme. Siinä minä olen päättänyt pysyä.
