Yksi kokonainen vuosi rahaa lapsille, että heidän lainansa tulisi maksettua! En aio antaa enää penniäkään!
Minulla ja miehelläni on vain yksi lapsi, aikuinen poika. Hänellä on jo oma perhe, ja olemme mekin isovanhempia nykyään.
Olen kasvanut Suomessa sodanjälkeisessä ajassa, ja menin naimisiin kolmekymppisenä. Silloin minua pidettiin jo vanhana piikana. Yhteiskunta oletti, että lapsia pitäisi tulla heti. Lapsettomuus oli yhtä kuin joku häpeän aihe.
Me kuitenkin päätimme mieheni kanssa, että yksi lapsi riittää. Tiesimme molemmat koulutettuina ihmisinä, kuinka kallista lapsen kasvattaminen on – ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän kuluja.
Meidän ratkaisumme oli aivan tietoinen: näin pystyimme antamaan pojallemme hyvän elämän, koulutuksen ja saamaan itsekin asioita kuntoon.
Poikamme ajatteli kuitenkin eri tavalla. Pian heidän häidensä jälkeen miniäni tuli raskaaksi ja ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi. Nuorilla ei ollut omaa asuntoa, joten he ottivat asuntolainan. Jollain tavoin laina maksettiin joka kuukausi. Sitten kuulimme, että miniä odottaa taas lasta. Kysyin toki, miten he aikovat hoitaa kahden lapsen elättämisen ja asuntolainan maksun. He loukkaantuivat ja sanoivat pärjäävänsä kyllä. Sanoin olevani tyytyväinen, jos niin on.
Pitkään he pärjäsivätkin joten kuten. Mutta sitten miniä ei voinut enää käydä töissä ja poika sai potkut. Mitä vaihtoehtoja oli? He muuttivat meidän toiseen asuntoomme, jota olimme vuokranneet. Mieheni päätti, että autamme nuoria maksamaan heidän lainansa. Niinpä kului kokonainen vuosi, kun kannoimme heidän asuntolainansa maksuja.
Luulin, että autamme heitä hienolla tavalla. Mutta ei se mennytkään niin.
Sain juuri tietää, ettei heidän lainaa oltu maksettu olimme jo kuusi kuukautta myöhässä. Minne kaikki rahat ovat menneet? Mieheni on vihainen, sanoo ettei enää jaksa tätä. Olen järkyttynyt. En edes tiedä, mitä sanoisin tai tekisin. Olemme auttaneet heitä niin paljon, ja he ovat vain levänneet meidän varoilla. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä?
