Eilen irtisanouduin työstäni yrittääkseni pelastaa avioliittoni. Ja tänään en tiedä, menetinkö molemmat.
Olin ollut siinä firmassa melkein kahdeksan vuotta. Aloitin siellä vähän naimisiinmenon jälkeen, ja pitkään tuo työpaikka oli melkoinen turvasatama kiinteä palkka, selkeä rytmi, tulevaisuudensuunnitelmat. Vaimoni tiesi aina, kuinka paljon tämä työ minulle merkitsi. Olimme jo vähän haaveilleet omasta asunnosta, kiitos säästöjen. En ikinä ajatellut, että juuri siellä tekisin sen virheen, joka johti meidät tähän pisteeseen.
Se nainen, jonka kanssa petin, tuli kuvioihin noin puoli vuotta sitten. Alkuun kaikki oli ihan tavallista istui lähistöllä tauolla, kyseli töistä, pyysi apua, koska oli uusi. Siitä ekat lounaat isommalla porukalla, sitten kahdestaan. Hän avautui parisuhteensa kiemuroista, riidoista, epävarmuuksista. Minä kuuntelin. Enenevissä määrin. Aloin poistaa viestejä varmuuden vuoksi, mykistellä puhelinta kotiin tullessa, keksiä että kokoukset venyvät.
Pettämisestä tuli totta yhtenä arki-iltana, kun lähdettiin yhdessä myöhään toimistolta. Ei sitä ollut suunniteltu, eikä romantiikasta tietoakaan, mutta tein tietoisen valinnan. Tiesin, että se oli väärin. Illalla menin kotiin ja annoin vaimolleni suukon kuten aina. Ironisinta on, että se on nyt se asia, joka kalvaa eniten.
Vaimo huomasi outoja viestejä muutama viikko myöhemmin. Oltiin makuuhuoneessa, kun hän nappasi puhelimeni etsiäkseen yhtä numeroa, ja löysi viestit, joita ei ollut tarkoitettu hänen silmilleen. Hän kysyi suoraan. En tiennyt, mitä sanoa. Hän oli hiljaa hetken, sitten pyysi minua kertomaan kaiken. Kerroin. Sinä yönä ei nukuttu samassa sängyssä.
Seuraavina päivinä tunnelma kotona kiristyi. Hän teki kysymyksiä: missä, milloin, montako kertaa, näenkö vielä häntä. Vastasin kaikkeen. Sitten hän totesi jotain, minkä muistan aina:
En tiedä, pystynkö antamaan anteeksi, mutta tiedän, etten voi elää, jos tiedän sinun näkevän häntä joka päivä.
Silloin alettiin puhua työstä.
Ultimatum oli selkeä. Vaimoni sanoi, ettei pakota, mutta tarvii tuntea olonsa turvalliseksi. Niin kauan kuin astelen sinne toimistoon, hän ei voi mennä eteenpäin. Sain valita: joko lähden töistä, tai hyväksyn, että hän lähtee. Ei huutanut. Ei itkenyt. Se tuntui kaikista raskaimmalta.
Valvoin öitä laskemassa menoja, tuloja, säästöjä, lainoja, vakiomaksuja. Tiesin, että työpaikasta luopuminen tarkoittaa tulotonta arkea saman tien. Mutta tajusin, että jos en lähde, tämä liitto päättyy. Eilen menin pomon puheille, sanoin irti, ja poistuin firman ovista sekavissa tunnelmissa helpotusta, mutta myös pelkoa.
Kerroin kotona vaimolle. Luulin, että ele rauhoittaa häntä. Hän sanoi arvostavansa sitä, mutta että se ei tarkoita kaiken olevan hyvin. Hän ei tiedä, voiko enää luottaa. Tarvitsee aikaa. Ei luvannut mitään.
Tänään olen työtön ja avioliitto odotustilassa.
En tiedä, meninkö menettämään pelkän työni vai vieläpä vaimoniIstun keittiönpöydän ääressä, kahvikuppi kädessä. Ikkunan takana sade hakkaa asfalttiin kuin aika, väsyneenä ja välikysymyksettä. Vaimoni liikkuu eteisessä, etsii huppariaan. Hän lähtee kohta kävelylle, yksin, koska sitä hän nyt tarvitsee. Ilmapiiri ei ole katkera, ei enää tulehtunut vain varovainen, vähän arka. Onko tämä toivoa vai vain väsymystä, en tiedä. Mutta hän ei ole lähtenyt. Eikä minäkään ole enää paennut.
Kun ovi sulkeutuu hänen jälkeensä, hengitän syvään. Kämmeniä kuumottaa, pelottaa. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, pelon seassa tuntuu myös vapautta. On mahdollisuus oppia, mahdollisuus muuttua. Toivoa, ettei kaikki ollut turhaa, ei sekään missä mokasin pahiten.
Kun vaimoni palaa, aion olla valmiina. Ei valmiina korjaamaan kaikkea kerralla, vaan kulkemaan rinnalla jos hän niin tahtoo. Eläen päivän kerrallaan tässä oudossa, hiljaisessa kodissa, jossa on kaikki menetyksen ja uuden alun kaiut.
Kahvi jäähtyy pöydällä. Otan siemauksen ja päätän, että huomisesta eteenpäin alan rakentaa. Jokainen päivä on valinta. Tänään en vielä tiedä, mitä saamme pidettyä ja mitä on pakko päästää. Mutta tässä hetkessä, sadeikkunan ääressä, on hiljaisesti tilaa molemmille. Ehkä se on alku.
