Mieheni jätti minut yhdentoista vuoden avioliiton jälkeen, ja syy, jonka hän antoi, oli naurettavan yksinkertainen: hänen mukaansa olin lakannut pitämästä huolta itsestäni. Hänen sanojensa mukaan tämä oli kertynyt hiljalleen, vaikka hän ei koskaan puhunut siitä suoraan.
Kun aikanaan tapasimme, huolehdin ulkonäöstäni joka päivä. Meikkasin, valitsin huolellisesti vaatteeni, laitoin hiukseni. Kävin töissä, vietin aikaa ystävien kanssa, sain olla myös itseni kanssa. Sitten tulivat lapset, arki, vastuut. Jatkoin työntekoa, mutta kotityöt, ruoanlaitto, siivous, neuvolakäynnit, kaikki perheen arjessa välttämätön jäi pääosin minulle sellainen työ, jonka harva huomaa.
Aamuni alkoivat ennen kuutta ja päättyivät reilusti puolen yön jälkeen. Usein en ehtinyt meikata ollenkaan, koska aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Puin ylleni ensimmäisen puhtaan paidan, jonka löysin. Ei siksi, etten välittäisi olin vain väsynyt. Mieheni tuli töistä kotiin, söi, katsoi televisiota ja nukahti. Hän ei koskaan kysynyt miten minä voin tai tarvitsisinko apua.
Vähitellen hän alkoi esittää huomautuksia. Että en enää pidä huolta itsestäni. Että en käytä hameita kuten ennen. Että näytän laiminlyödyltä. Ajattelin, että ne olivat satunnaisia kommentteja. En koskaan olisi osannut kuvitella, että ne kasvaisivat syyksi eroon. Hän ei koskaan sanonut: “Tunnen itseni ulkopuoliseksi” tai “Voitaisiinko keskustella?” Yhtenä päivänä hän vain pakkasi tavaransa ja lähti.
Sinä päivänä hän sanoi suoraan. Että ei enää tunne samoin, että olen muuttunut, että hän kaipaa sitä naista, joka jaksoi laittautua häntä varten. Muistutin kaikesta, mitä olin tehnyt kodin, lasten ja meidän takia. Hänen vastauksensa oli, ettei se ollut riittävästi, että hän halusi olla ylpeä vaimostaan.
Hiljaisuudessa hän kokosi tavaransa. Muutaman päivän kuluttua sain kuulla, että hänellä oli jo uusi nainen elämässä nainen, jolla ei ollut lapsia, jolla oli aikaa käydä jumpassa ja ehostaa itseään päivittäin. Silloin ymmärsin, ettei ongelma koskaan ollut vain meikissä.
Vielä tänäänkin herään aikaisin, käyn töissä ja pidän kotini kunnossa. Huolehdin itsestäni, kun itse koen sen tarpeelliseksi, en enää muiden vaatimuksesta. En laiminlyönyt ulkonäköäni siksi, että olisin menettänyt kyvyn rakastaa tein niin, koska kannoin koko perhe-elämämme harteillani. Siitä huolimatta hän päätti lähteä. Olen miettinyt kuntosalille menemistä, mutta aikaa ei jää. Ehkä se onkin niin, ettei hän koskaan todella halunnut minua.




