Älä kaivele menneitä Taija miettii usein elämäänsä, nyt kun yli viisikymmentä vuotta on jo takana. Hän ei voi kutsua perhe-elämäänsä onnelliseksi, ja syy siihen on hänen miehensä Juhani. Nuorena menivät naimisiin rakkaudesta, rakastivat toisiaan molemminpuolisesti. Mutta kun miehessä alkoi tapahtua muutoksia, Taija ei huomannut sitä ajoissa. He asuivat maalla Juhanin äidin Annan talossa. Taija teki parhaansa, että kotona olisi rauha, arvosti anoppiaan ja Anna suhtautui häneen lämpimästi. Tain äiti asui viereisessä kylässä nuoremman poikansa kanssa, sairaana usein. — Anna, miten sinä jaksat miniäsi Taijaa? — kyselivät uteliaat kyläläiset, kun kohdattiin kaivolla, kaupassa tai tiellä. — En minä Taijasta pahaa sano, kunnioittava ja hoitaa kotityöt, huolehtii talosta ja auttaa minua, — vastasi Anna aina. — Niin, niin, siltä se kuulostaakin, että teillä vain rauhaa ja sopua, mutta eipä niitä miniöitä ole ennenkään kehuttu, emme usko, — vastasivat kylän naiset. — No se on teidän asianne, — tokaisi Anna ja jatkoi matkaansa. Taijan esikoisena syntyi tytär Varpu, kaikkien iloksi. — Taija, Varpu on ihan minun näköinen, — etsi anoppi piirteitään lapsenlapsessa, ja miniä vain nauroi, eikä ollut väliä keneltä tyttö näytti. Kun Varpu täytti kolme, Taija sai pojan. Jälleen arkeen tuli iloa. Juhani teki töitä, Taija hoiti lapsia kotona ja anoppi auttoi paljon. He elivät niin kuin kaikki muutkin, ehkä paremmin, tasaista ja rauhallista, mies ei juonut kuten monet muut kylän miehistä. Joskus kylän naiset etsivät miehiään klubin takaa, missä nämä istuivat iltaa, joivat niin paljon etteivät kotiin päässeet. Silloin vaimot raahasivat heitä kotiin, manaten maailmaa. Kun kolmas lapsi oli tuloillaan, Taija sai tietää, että Juhani petti häntä. Kylässä ei mikään pysy salassa, nopeasti levisi tieto Juhanista ja leski-Tiina. Naapuri-Valma tuli käymään. — Taija, kannat jo Juhanin kolmatta lasta, ja hän… — hän sanoi rumasti — kiittämätön kun on, juoksee muiden naisten perässä. — Valma, ei kai! En minä ole huomannut mitään, — Taija hämmästyi. — Mitenpäs huomaisit, kaksi lasta ja kolmas tulossa, koti, anoppi, talous. Juhani elää omaa elämäänsä. Kylässä jo kaikki tietävät, että heillä on sutinaa, eikä Tiina sitä edes peittele. Taija oli murheissaan, anoppi tiesi myös, mutta oli hiljaa, sääli miniää. Monta kertaa nuhteli poikaansa, mutta Juhani selitteli. — Äiti, oletko ollut niitä juoruja todistamassa, naisten höpinöitä vain. Kerran Valma tuli taas juosten. — Taija, Juhani sukelsi juuri Tiinan pihamaalle, näin omin silmin, kaupassa olin. Sinäkö haluat jäädä yksin kolmen lapsen kanssa? Mene Tiinan luo ja vedä hellästi tukasta. Sinä olet raskaana, Juhani ei nosta kättä sinua vastaan, ei uskalla, — hoputti naapuri. Taija tiesi, että rohkeus ei riittäisi rähinään Tiinan kanssa, olihan nainen temperamenttinen ja riitaisa, leskeksi jäänyt, riitelivät miehensä kanssa koko ajan. Mietittyään hetken, Taija päätti mennä. — Menen ja katson Juhania silmiin, paljastan totuuden. Ei hän myönnä mitään, sanoo, että kaikki ovat juoruja, — Taija sanoi anopille, joka yritti toppuutella. — Taija, älä mene raskaana, säästä itseäsi… Myöhäinen syksy, jo oli hämärää. Taija koputti Tiinan ikkunaan, odotti että tämä tulisi ulos. Mutta Tiina puhui oven takaa. — Mitä asiaa sinulla on, miksi kolkutat? — Päästä minut sisään. Tiedän että Juhani on täällä, ihmiset kertoneet, — Taija sanoi kovaan ääneen. — Just joo, nyt kiirehdinkin avaamaan. Mene kotiin ja älä naurata kylää, — Tiina nauroi. Taija pyöri vielä hetken pihalla, tajusi ettei häntä päästetä sisään. Mies palasi kotiin vasta puolenyön jälkeen, päissään. Juhani joi harvoin, mutta joskus kuitenkin. Vaimo oli valvonut. — Missä olit? Tiedän, että käyt Tiinan luona, juotte yhdessä. Kävin siellä, ei avannut ovea… Sinäkin tiedät sen. — Mitä sinä kuvittelet, — suuttui mies, — en ollut siellä. Kyllä istuttiin Genan kanssa, viivyttiin, ei huomattu ajan kulua. Taija ei uskonut mieheen, mutta ei jatkanut riitaa, oli myöhä, eikä ollut riitelijätyyppiä. Eikä hän voinut mitään, ketä ei saa kiinni, ei voi syyllistääkään, tuumi. Yön hän valvoi, mietti: — Mihin minä menen kahden lapsen kanssa, kolmas tulossa. Äiti sairas, ja veli perheensä kanssa asuu siellä jo, kolme lasta heilläkin. Miten mahdutaan? Taijan äiti oli aina sanonut, kun tytär valitti miehen uskottomuutta. — Kestä, tyttöni, kun naimisiin menit ja lapset sait, kestä. Olitko minulla helppoa isäsi kanssa? Join ja ajoin meitä, muistat kun piiloteltiin naapureilla. Jumala päätti toisin ja kutsui hänet pois. Mutta minä kestin, sinun Juhanisi ei ainakaan juo usein eikä lyö sinua. Naisten osa on kestää. Vaikka Taija ei ollut kaikesta samaa mieltä äitinsä kanssa, hän tiesi, ettei voisi lähteä miehen luota. Ja anoppi myös rauhoitteli, tuki. — Tyttö, minne lähtisit lasten kanssa, kohta kolmaskin syntyy. Jospa yhdessä pärjätään Juhanin kanssa. Kolmas lapsi, tytär Arja, syntyi heikkona ja sairasteli paljon. Ilmeisesti Taijan stressi raskausaikana vaikutti. Vähitellen Arja vahvistui, anoppi hoiti häntä paljon. — Taija, kuulitko — taas juoksi naapuri, huhuja ja uutisia kylän halki — Tiina otti Mikon asumaan, vaimo ajoi ulos. — Ottakoon, Jumala hänen kanssaan, — Taija vastasi, ilahtui kuitenkin ettei hänen miehensä käy siellä. Mutta jo kuukauden päästä Valma tuli taas. — Mikko lähti Tiinan luota, palasi vaimolleen, — uudet juorut — taas Tiina etsii miestä, sellainen hän on… Pidä Juhanisi nyt lähellä, ei tiedä milloin rakkaus palaa, — ohjeisti naapuri. Taijan ja Juhanin elämään palasi rauha, anoppi iloitsi myös. Mutta jos miehessä jäytää jokin piru, ei se pysy vaimon vierellä. Anna matkalla kaupasta törmäsi vanhaan ystäväänsä Ainaan. — Anna, millainen miehestäsi Juhanista oikein tuli? Taija hyvä ja nätti vaimo, äiti, sinä kehuat häntä. Mitä se mies vielä haluaa? — Miten niin, Aina, Juhaniko taas juoksee muiden perässä? — Juoksee, oikein hyvin juoksee… Eipä sillä hätää, kotona syötetty ja pesty. Nyt käy Verta lesken luona, hän työskentelee kylän ruokalassa… Anna ei kertonut Taijalle, mutta pojalle saarnasi salaa. Mutta totuus ei pysy piilossa. Taija sai taas kuulla miehen menoista, tietysti Valmalta. Kyyneleet ja pyyntö eivät tehonneet, Juhani jatkoi ja jatkoi syrjähyppyjään. Eikä hän aikonutkaan jättää perhettä, tiesi, ettei ollut mahdollista, sen verran rakasti lapsiaan ja vaimoa. Mutta uskollinen hän ei ollut. Kotona vaimo, lapset, äiti, arki kunnossa, sivussa naisia huviksi. Anna avoimesti nuhteli poikaa, mutta aikuinen mies ei enää äitiä kuuntele. Poika ärähti, ettei äiti puuttuisi asioihin. — Äiti, minä teen töitä perheen eteen, tuon rahat, ja te syytätte. Uskotte juoruihin, — puolustautui Juhani. Vuosia vierähti. Lapset kasvoivat. Esikoinen Varpu meni naimisiin naapurikunnassa, opiskeli siellä ja jäi elämään miehensä kanssa. Poika opiskeli kaupungissa, nai paikallisen tytön. Nuorin Arja viimeistelee koulua, aikoo mennä myös naapurikuntaan opiskelemaan. Juhanista tuli rauhallinen, ei enää käy missään, työ ja koti. Usein makaa sohvalla, terveys pettää. Ei juo lainkaan, ei enää edes juhlapäiviä. — Taija, sydän kai reistailee, tuntuu jo selässäkin, — valittelee taas, — Taija, polvia särkee, mitä se meinaa, nivelet kai reistaa. Pitäisiköhän mennä lääkäriin. Taijaa ei enää sääli mies. Sydän on jo aikaa sitten kovettunut, kun on kaikki kyyneleet ja pettymykset kokenut ennen kuin Juhani rauhoittui. — Terveys petti, nyt pysyy kotona, valittaa, — ajatteli hän — menköön valittamaan entisilleen… Antaa heidät nyt huolehtia hänestä. Anna jo kuollut, haudattu miehensä viereen. Juhani ja Taija elävät rauhassa. Joskus lapset ja lapsenlapset käyvät kylässä, kumpikin ilahtuu. Isä valittaa lapsille terveydestään, jopa syyttää vaimoaan siitä, ettei hoida häntä. Esikoinen tuo lääkkeitä, huolehtii isästään, toruu äitiäkin: — Äiti, älä riitele isin kanssa, hän on sairas, — Taija loukkaantuu, kun tytär puolustaa isää. — Tytär, hän on itse syyllinen, liiaksi nuorena riehui, ja nyt haluaa sääliä. Minäkään en ole rautaa, oma terveys mennyt kun murheita hänen takiaan kestin, — perusteli äiti. Poikakin lohduttaa isää, juttelee mieluummin miehen kanssa, niin se usein on. Lapset eivät oikein ymmärrä äitiä, kun tämä selitti, että isä petti häntä, ja hän kesti heidän takiaan. Miten jättää lapset ilman isää. Miten raskaalta ja kipeältä se tuntui. Mutta lapset sanoivat vain: — Äiti, älä kaivele menneitä, älä rasita isää, — sanoi tytär, ja veli oli samaa mieltä. — Äiti, se mikä oli, on jo mennyttä, — rauhoitti poika ja taputti olealle. Vaikka Taijaa vähän harmittaa, että lapset ovat isän puolella, hän kuitenkin ymmärtää heitä, ei kanna kaunaa. Elämä on elämää. Kiitos kun luit, tilasit ja tuet. Onnea sinulle elämään!