62-vuotiaana tapasin miehen ja olin onnellinen kunnes kuulin hänen puhelunsa siskonsa kanssa
Enpä olisi koskaan arvannut, että voisin rakastua uudestaan näin syvästi 62-vuotiaana. Ystäväni nauroivat, että nyt se Hannele taas hulluttelee, mutta minulle elämä hymyili. Miehen nimi oli Tapani, häntä vaivasi ikuinen kaljupää, ja hän oli minua pari vuotta vanhempi.
Tapasimme Helsingin Musiikkitalolla klassisen konsertin väliajalla juttelimme sattumalta, ja huomasimme pitävämme molemmat kahvista, suomalaisista tv-sarjoista ja märistä kesäilloista. Ulkona tihuutti, ilma tuoksui sateen jäljiltä raikkaalta, asfaltista nousi lämmin tuoksu ja tunsin itseni yhtäkkiä ihan yhtä nuoreksi kuin 1978, jolloin Hurriganes vielä täytti stadionit.
Tapani oli herrasmies, joka osasi kuunnella ja heittää kuivaa huumoria, jolle molemmat nauroimme. Hänen lähellään mieleeni palasi elämänilo. Mutta se onnellinen kesäkuu sai pian synkemmän sävyn sellaisen, jota en olisi osannut odottaa.
Tapasimme yhä useammin kävimme elokuvissa, vertailimme lempikirjailijoitamme ja puhuimme hiljaisten vuosien yksinäisyydestämme. Kerran hän pyysi minut mökilleen Lohjanjärven rannalle aivan huikea paikka. Mäntyjen tuoksu täytti ilman ja ilta-auringon kultainen kajastus heijastui järvestä niin, että epäilin olevani hetken jäänyt satukirjaan.
Yhtenä iltana, kun jäin yöksi, Tapani lähti käymään asioilla kaupungissa. Sillä aikaa hänen puhelimensa soi. Näytöllä luki Maija. En halunnut olla utelias, joten en vastannut, mutta vatsanpohjaani kipristeli: kuka tämä nainen oikein on? Kun Tapani palasi, hän sanoi Maijan olevan hänen siskonsa, jolla on terveysongelmia. Hän kuulosti aidolta, joten huokaisin helpotuksesta.
Mutta seuraavien päivien aikana Tapani alkoi kadota yhä useammin, ja Maija soitti melkein päivittäin. Tuntui kuin seinän takana olisi joku salaisuus, johon minulla ei olisi avainta. Olimme niin läheisiä, mutta jokin särö häiritsi.
Eräänä yönä heräsin siihen, ettei Tapani ollutkaan vierelläni. Ohuen hirsiseinän läpi kuulin hänen matalan äänensä:
Maija, malta vielä Ei, Hannele ei tiedä vielä Niin, ymmärrän Tarvitsen vain vielä hetken
Sydän löi tuhatta ja sataa: Ei Hannele vielä tiedä minusta se varmasti puhuttiin. Käännyin takaisin peiton alle ja esitin nukkuvaa, kun Tapani hiipi takaisin huoneeseen. Päässäni pyöri sata ajatusta: mitä ihmettä hän peittelee? Miksi hän tarvitsee aikaa?
Aamulla ilmoitin, että lähden Hakaniemen torille hakemaan mansikoita (ehdottomasti suomalaisia), mutta oikeasti soitin ystävälleni:
Tarja, nyt on sellainen tilanne, etten tiedä mitä tehdä. Luulen, että Tapanilla ja siskollaan on jokin sotku meneillään. Jospa heillä on velkoja tai jotain vielä kamalampaa. Juuri kun aloin luottaa häneen.
Tarja huokaisi niin, että linja lähes katkesi:
Kannattaa puhua suoraan muuten mietit itseäsi hermoraunioksi.
Sinä iltana en enää malttanut odottaa. Kun Tapani palasi taas yhdeltä mystiseltä reissulta, puristin itseni rohkeaksi ja kysyin:
Tapani, satuin kuulemaan puhelusi Maijalle sanoit, etten löydä mitään vielä. Kerro, mistä on kyse.
Tapanin kasvoilta katosi väri kuin suomalaisesta talvesta:
Anteeksi Mun piti kertoa, mutta pelkäsin vain Maija on tosiaan siskoni. Hänellä on isoja velkahuolia on vaarassa menettää asuntonsa. Olen yrittänyt auttaa, ja käytin lähes kaikki säästöni. Pelkäsin, että jos saat tietää, ajattelet etten ole taloudellisesti vakaa, ja tämä juttu kariutuu. Halusin selvitellä tämän ensin, puhua pankin kanssa
Mutta miksi sanoit ettet vielä tiedä mitään?
Siksi, että pelkäsin lähdet, jos kuulet Tämähän on vasta alussa, en halua kaataa harmejani sun niskaan.
Rintaan sattui, mutta samalla helpotti. Ei ollut toista naista, ei elämänmittaista salaelämää tai vippaskonsteja vain suomalaisen miehen epätoivoinen yritys auttaa sisartaan.
Kyyneleet sumensivat silmäni. Hengitin syvään ja muistin kaikki yksinäiset vuodet, ja yhtäkkiä tajusin en halua enää menettää ketään vain epäluulojen vuoksi.
Tartuin Tapania kädestä:
Olen 62-vuotias ja haluan olla onnellinen. Jos meille tulee murheita, hoidetaan ne yhdessä.
Tapani huokaisi kuin olisi pudottanut kivirepun selästään ja halasi lujemmin kuin koskaan. Hopeanhohtoisessa yössä näkyi helpotuksen kyynel hänen silmissään. Ulkona sirkat sirittivät ja lämmin havun tuoksu täytti kesäyön ihan kuin suomalaisten romanssi olisi saanut siunauksensa suoraan mäntyjen välistä.
Seuraavana aamuna soitin Maijalle ja sovin itse tapaamisen pankkiin rakastan organisoimista ja olinhan työurani neuvotellut kahden kauppaopiston ja kahdenkymmenen vuoden pankkikokemuksella.
Keskustellessani Maijan kanssa tajusin, että olin löytänyt sen perheen, josta olin kauan haaveillut en pelkästään rakastetun miehen, vaan myös uudet läheiset, joita olin valmis tukemaan. Suomalaista perhe-elämää parhaimmillaan.
Kun ajattelen kaikkia murheita ja turhia epäilyksiä, ymmärrän, että tärkeintä on kohdata huolet yhdessä koska mikään ikä ei ole este uudelle onnelle. Okei, 62 ei ehkä ole teinidraaman ikä, mutta kyllä elämä saattaa yllättää täälläkin, jos uskaltaa ottaa vastaan kaiken uudella rohkeudella.
