62-vuotiaana tapasin miehen, ja olimme onnellisia kunnes kuulin hänen keskustelunsa siskonsa kanssa
En olisi ikinä uskonut, että rakastuisin näin syvästi uudelleen 62-vuotiaana. Ystäväni nauroivat, mutta säteilin onnea. Hänen nimensä oli Viljo, ja hän oli hieman minua vanhempi.
Tapasimme sattumalta Sibelius-Akatemian salissa konsertissa. Rupattelimme tauolla ja huomasimme, että meillä oli paljon yhteistä. Ulkona tihuutti kesäsadetta, ilma tuoksui raikkaalta ja märältä asfaltilta, ja yhtäkkiä tunsin itseni taas nuoreksi, avoimeksi maailmalle.
Viljo oli kohtelias, huomaavainen ja hänellä oli lämmin huumorintaju nauroimme samoille menneiden vuosikymmenten tarinoille. Hänen rinnallaan tuntui kuin löytäisin elämänilon uudelleen. Se kesäkuun alku, joka toi minulle niin paljon iloa, sai kuitenkin pian synkemmän sävyn en vain vielä tiennyt sitä.
Aloimme nähdä toisiamme yhä useammin. Kävimme elokuvissa, juttelimme kirjoista ja vuosista, jotka olin tottunut viettämään yksin. Eräänä päivänä hän kutsui minut kesämökilleen järven rannalle paikka oli suorastaan satumainen. Ilmassa tuoksui mänty ja suopursu, auringonlasku kimalsi tyynellä vedenpinnalla kullanhohtoisena.
Yhtenä iltana, kun jäin mökille yöksi, Viljo lähti “käymään asioilla keskustassa”. Hänen puhelimensa soi hänen poissa ollessaan. Näytölle ilmestyi nimi: Kaija. En vastannut siihen, mutta sisimmässäni heräsi levottomuus kuka tämä nainen oli? Viljo selitti myöhemmin palauduttuaan, että Kaija oli hänen siskonsa ja että tällä oli vaikeita terveysongelmia. Hän kuulosti aidolta, ja rauhoituin.
Mutta seuraavina päivinä Viljo lähti pois entistä useammin, ja Kaija soitti hänelle jatkuvasti. En päässyt eroon tunteesta, että jotain oli meneillään. Olimme niin läheisiä, mutta kuitenkin oli kuin jotakin olisi piilotettu väliltämme.
Eräänä yönä havahduin siihen, ettei Viljo ollut vierelläni. Mökin ohuen väliseinän läpi kuulin hänen matalan äänensä puhelimessa:
Kaija, malta vielä hetki Ei, hän ei tiedä vielä Kyllä, ymmärrän Mutta tarvitsen vähän lisää aikaa
Käteni alkoivat täristä: Hän ei tiedä vielä oli selvää, että hän tarkoitti minua. Käännyin sängyssä ja esitin nukkuvaa, kun Viljo palasi huoneeseen. Mutta päässäni pyöri satoja kysymyksiä mitä hän salaa minulta? Miksi hän tarvitsee lisää aikaa?
Aamulla sanoin Viljolle, että kävisin torilla ostamassa tuoreita marjoja. Oikeasti kävelin rauhaisaan nurkkaan mökin puutarhassa ja soitin ystävälleni:
Tuuli, en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu, että Viljon ja hänen siskonsa välillä on jotain vakavaa. Ehkä heillä on velkoja, tai en uskalla ajatella pahinta. Olin juuri alkanut luottaa häneen.
Tuuli huokaisi syvään.
Sun täytyy puhua hänelle, muuten syötät vain itseäsi epäilyillä.
Sinä iltana en enää jaksanut pidätellä. Kun Viljo tuli jälleen yhdeltä reissultaan, kysyin vapisevalla äänellä:
Viljo, kuulin sattumalta keskustelusi Kaijan kanssa. Sanoit, etten minä vielä tiedä. Voisitko selittää, mistä on kyse?
Hän kalpeni ja katsoi alas.
Anteeksi Minun piti kertoa tämä sinulle. Kaija on tosiaan sisareni, mutta hänen taloudellinen tilanteensa on romahtanut kovat velat painavat ja talokin on vaarassa lähteä alta. Hän pyysi apua, ja minä olen käyttänyt melkein koko säästöni. Pelkäsin, että jos tiedät tilanteestani, et enää koe minua vakaaksi enkä olisi hyvä kumppani vakavaan suhteeseen. Halusin vain selvittää kaiken ennen kuin kerron neuvotella pankin kanssa
Miksi sitten sanoit, etten tiedä vielä mitään?
Koska pelkäsin, että jätät minut, jos kuulet. Olemme aloittaneet jotakin kaunista, enkä halunnut kuormittaa sinua ongelmillani.
Sisälleni tuntui sattuvan, mutta samaan aikaan helpotuin. Ei ollut toista naista, ei kaksoiselämää, ei petosta omaksi hyödyksi vain pelko menettää ja halu auttaa siskoa.
Kyyneleet kohosivat silmiini. Hengitin syvään, muistin vuosikausien yksinäisyyden ja tajusin en halua enää menettää ketään väärinkäsityksen vuoksi.
Tartuin Viljon käteen.
Olen 62 ja haluan olla onnellinen. Jos meillä on huolia, ratkomme ne yhdessä.
Viljo huokaisi helpottuneena ja sulki minut tiukkaan halaukseen. Kuunsillassa näin hänen silmissään helpotuksen kyyneleet. Ympärillä sirkat sirittivät ja lämmin yöilma kantoi männyn pihkan tuoksua se täytti hiljaisuuden luonnon lempeällä kuiskeella.
Seuraavana aamuna soitin Kaijalle ja tarjouduin itsekin auttamaan pankkineuvotteluissa olen aina ollut hyvä organisoimaan asioita ja minulla oli vielä muutama hyödyllinen kontakti.
Kun puhuimme, tunsin löytäväni kauan kaipaamani perheen en ainoastaan rakastamaani miestä, vaan myös läheisiä, joiden tukena olin valmis olemaan.
Katsoin menneisiin epäilyksiin ja pelkoihin ja ymmärsin, miten tärkeää on kohdata vastoinkäymiset yhdessä, käsi kädessä. 62-vuotiaana elämä ei ehkä ole enää romanttisin aikaan uusille rakkaustarinoille mutta yhä se voi yllättää lahjalla, jos uskaltaa avata sydämensä.
