35 vuotta olin työkyvyttömyysturvalautakunnan puheenjohtaja ja tiukasti eväsin työkyvyttömyyseläkkeen niiltä, jotka mielestäni vielä kykenivät työntekoon. Olin ylpeä siitä, kuinka säästin valtion varoja. Mutta kun aivoinfarkti vei minun mieheni Jalmarin, ja omat kollegani hymyillen kieltäytyivät antamasta hänelle hoivatarvikkeita sanoen: “Liikuttaahan hän vielä kättään!”, ymmärsin, että olin koko elämäni ollut järjestelmän kahlekoira, järjestelmän, joka halveksuu vanhuutta ja heikkoutta.
Meillä Suomessa työkyvyttömyyden saaminen ei ole annettu se pitää ansaita hampaat irvessä, ja todistaa olevasi melkein tuonpuoleisessa. Minä olin se seinä, johon muut hampaitaan rikkoivat.
Nimeni on Heljä Kalevala. Olen kuusikymmentäkahdeksan. Vielä viime vuonna toimin työkyvyttömyyslautakunnan puheenjohtajana suurella maakuntapaikkakunnalla, Tampereella. Huoneeni läpi kulki tuhansia ihmisiä: jalkansa menettäneitä, sokeita, syöpäpotilaita ja diabeetikkoja.
Minulla oli “rautaisen naisen” maine. Tunsin kaikki kikat, kaikki huijaukset. Näin helposti niiden läpi, jotka hakivat etuuksia tai halusivat pientä bonusta eläkkeeseen.
Minulle annettu tehtävä oli yksinkertainen, vaikka siitä ei ääneen puhuttukaan: säästää valtion budjettia. Mitä vähemmän työkyvyttömiä, sitä isommat bonukset lautakunnan johdolle.
Otin työkyvyttömyysluokat pois ihmisiltä, joilta puuttui sormia. Katsoin heitä silmiin ja sanoin:
Sinullahan on toinen käsi jäljellä. Vartijan työt luonnistuu. Voit vastata puhelimeen. Ei valtio ole elättämässä. Annamme sinulle kolmosluokan, joka tarkoittaa osatyökykyinen. Seuraava!
Kieltäydyin määräämästä kalliita ulkomaisia pyörätuoleja CP-lasten äideille, kirjoitin kotimaisen halvemman vaihtoehdon, vaikka lapset itkivät kivusta. Sanoin:
Näin on säädetty. Suomalainen ei ole yhtään sen huonompi. On kestettävä.
Nukuin silti mainiosti. Olin valtiolle uskollinen Ihminen, suojamuurina siipeilijöitä vastaan. Minulla oli hyvä palkka, esimiehen kunnioitus, virka-auto ja lämmin koti.
Kunnes epäonni kolkutti omaan oveeni.
Aivoinfarkti.
Miestäni, Jalmaria, 69, pidettiin lujana, iloisena miehenä, joka teki koko ikänsä töitä konepajalla. Me suunnittelimme jäävämme eläkkeelle, ostavamme pienen mökin Pohjanmaalta ja leikkivämme lastenlasten kanssa.
Kaikki loppui sekuntissa kirkkaana heinäkuun aamuna kesämökillä. Laaja iskeeminen aivoinfarkti.
Kun ryntäsin keskussairaalan teholle, lääkäri katsoi muualle.
Heljä, tiedät itsekin… Oikea puoli täysin halvaantunut. Nielemisrefleksi poissa. Puhe mennyt. Hän jää henkiin, mutta… edessä on syvä invaliditeetti.
Toin Jalmarin kotiin kuukauden päästä. Vahvasta, ylpeästä miehestäni oli tullut avuton lapsi suuren miehen kehossa. Hän makasi sängyssä, tuijotti kattoa yhdellä elävällä silmällään ja hänen suupielestään valui jatkuvasti sylkeä.
Alkoi helvetti, jonka jokainen vuodepotilaan omaishoitaja tietää. Käänneltävä kahden tunnin välein, ettei tule makuuhaavoja. Vaipat vaihdettava. Ruokittava sosekeitolla ruutalla. Kaadun yhä useammin omille polvilleni, paino tippui kymmenen kiloa kahdessa kuukaudessa, selkä meni ja unet jäivät kolmen tunnin mittaisiksi.
Rahat eivät riittäneet mitenkään. Jalmarin eläke meni lähihoitajaan ja lääkkeisiin. Me tarvitsimme ykkösryhmän työkyvyttömyyden ja kuntoutusohjelman (KELA:n yksilöllisen tuen), että saisimme hoitotarvikkeet, makuualustan ja lääkinnällisen sängyn.
Kasasin paperit ja astelin lautakuntaan omaan vanhaan työpaikkaani. Tällä kertaa asiakkaana, naapurihuoneeseen.
Komission veti entinen varahenkilöni, Riikka. Nainen, jolle itse opetin tiukkuutta.
Vein Jalmarin huoneeseen antiikkisessa pyörätuolissa, jonka vuokrasin.
Riikka katsoi silmälasiensa yli. Hänen silmissään ei ollut sääliä. Niissä oli se sama jäinen, laskelmoiva katse, jolla itse katsoin muita vuosikymmenet.
Hän tarttui Jalmarin terveeseen vasempaan käteen ja pyysi nostamaan. Mies kohotti kättä, vaikka se vapisi.
Näetkö, Heljä, Riikka tokaisi. Dynaamisuus on positiivista. Vasen puoli toimii. Refleksit tallella.
Hän kastelee alleen! sain vaivoin sanottua. Hän ei puhu! Millaista edistystä se muka on? Tarvitsemme ykkösryhmän ja makuualustan, hänelle on tullut haavoja!
Riikka huokaisi ja hymyili alentuvasti. Juuri niin kuin olin opettanut.
Sinähän tunnet ohjeet. Ykkösryhmä myönnetään vain totaaliseen itsenäisyyden menetykseen. Jalmarilla on vasen käsi. On osittainen omatoimisuus jäljellä. Annamme vain kakkosryhmän.
Entä vaipat? ääneni värisi. Tarvitsen viisi päivässä. Eläkkeellä en niitä saa ostettua!
Kelan mukaan toisessa ryhmässä kuuluu kolme vaippaa vuorokaudessa. Patja ei vielä kuulu. Olisi pitänyt kääntää potilasta. Budjetti ei veny, Heljä. Tämänhän sinä olet minulle opettanut. Seuraava!
Bumerangi.
Talutin mieheni käytävään.
Käytävä oli täynnä väkeä. Vanhuksia keppeineen. Naisia ilman hiuksia hoitojen jälkeen. Äitejä pyörätuolilasten kanssa. Kaikki istuivat hikisessä, pimeässä jonottamassa, että voisivat todistaa näille silkkipuvuisille virkahenkilöille, että he todella kärsivät. Ja että haluavat elää.
Katsoin heitä ja yhtäkkiä muistin jokaisen kasvot.
Muistin afgaaniveteraanin, jalkansa menettäneen, jolle en kirjoittanut saksalaista proteesia, koska “olet jo vanha, kotimainen riittää kun kotona kävelet”. Hän itki huoneessani.
Muistin naisen, rintasyövän nelosvaiheessa, jolle määräsin kakkosryhmän: “Voit ommella kotona, nykysyin syöpä usein hoituu”. Hän menehtyi kahden kuukauden päästä.
Ymmärsin, etten ollut säästänyt valtion rahoja. Olin riistänyt vanhuksilta heidän ihmisarvonsa. Olin siiman osa julmassa koneistossa, joka tekee sairaista tunteettomia ja syyllisiä sairaudestaan.
Ja nyt koneisto jauhasi minua.
Kyykistyin Jalmarin pyörätuolin eteen. Oma rakas mieheni, joka ennen nosti minut syliinsä, istui sylki leualla eikä pystynyt puhumaan. Mutta toinen silmä liikkui, ja siitä virtasi yksinäinen, katkera kyynel. Hän ymmärsi. Hän ymmärsi, että hänestä oli tullut ylimääräinen. Neljäkymmentä vuotta töitä ja veroja, eikä edes ylimääräiseen vaippaan oikeuttanut.
Anna anteeksi, Jalmari, vaikeroin hiljaa hänen polviinsa nojaten käytävällä. Anteeksi sinä ja kaikki muut… Jumala, antakaa anteeksi…
Katumus.
Seuraavana päivänä kirjoitin irtisanoutumisilmoituksen. Luovuin virkamieseläkkeestä ja lähdin kohun saattelemana.
Myin automme saadakseni Jalmarille hyvän sairaalasängyn ja saksalaisen patjan. Ostin vaipat itse.
Mutta tein vielä yhden asian.
Nyt toimin vapaaehtoisena. Olen työkyvyttömyysasioissa neuvonantajana muille. Joka päivä käyn vanhusten kanssa näissä surullisissa komissioissa. Tunnen kaikki ohjeet, kaikki kikat ja Kelan piilotetut määräykset.
Kun seuraava “rautainen nainen” yrittää evätä aivoinfarktin saaneelta mummolta vaipat, nostan pöydälle lainpykälät ja viittaan oikeusapuun. Taistelen käsi kädessä asiakkaiden puolesta vaunuista, lääkkeistä, kuntoutusjaksoista. Käytän koneiston aseita sitä vastaan.
Jalmari ei ole enää noussut sängystä. Lääkärit sanovat, ettei pitkään enää jaksa.
Mutta aina, kun onnistun neuvottelemaan jonkun vanhan isoisän ykkösryhmän, istun kotiin tultuani Jalmarin viereen, otan hänen lämpimän ja veltton kätensä ja sanon:
Tänäänkin pelastettiin yksi, Jalmari.
Ja näyttää siltä kuin hän hymyilisi.
Me elämme maailmassa, jossa vanhuutta ja heikkoutta pidetään häpeänä. Mutta joskus kohtalo kolkuttaa jokaisen ovelle: asema, suhteet eivät pelasta aivoinfarktilta tai syövältä.
Jos tänään jätät heikon ilman armoa, älä ihmettele kun järjestelmä astuu ylitsesi huomenna.
Tämän kokemuksen myötä ymmärsin, että todellinen ihmisyys punnitaan vasta, kun elämä ravistaa omalle kohdalle. Jokainen meistä tarvitsee joskus toista ihmistä ja armoa.
