Vuosi oli kulunut siitä, kun Aino ja Risto vihittiin. Molempien perheet järjestivät hulppeat häät Helsingin sydämessä. Koska Aino ja Risto olivat ainoat lapset perheissään, halusivat vanhemmat häistä loistokkaat sellaiset, joista olisi puhuttu sukupiirissä vielä vuosikymmeniä. Sulhanen ja morsian olisivat halunneet rentoa grillijuhlaa läheisille ystävilleen meren rannalle, mutta äidit tiesivät tarkalleen, millainen hääpäivä heidän lapsillaan tulisi olla: iso juhla, valkoinen mekko ja hevosvaunut kuin satuprinsessalle.
Aino ja Risto ymmärsivät pian, ettei suurta juhlaa voinut kiertää, joten he ryhtyivät valmisteluihin täysillä. Oli hankittava kynsihoito, meikki, hääpuku, pukupuku ja monia pieniä, mutta tärkeitä yksityiskohtia. Vanhemmat lupasivat maksaa kaiken paitsi morsiamen puvun ja sulhasen puvun. Parhaaksi ravintolaksi valittiin legendaarinen Savoy, morsiamen kimppu nerokkaasta Kukkakauppa Ruususta, ja hääkakun leipoi Riston äidin ystävä Leena, jonka taito leivonnassa oli jo legendaa.
Vanhemmat laativat kutsulistan huolellisesti he halusivat mukaan koko suvun, myös sellaiset, joiden kanssa yhteydenpito oli jäänyt vähäiseksi. Perusteluna oli, että varakkaat sukulaiset toisivat hyviä lahjoja, ja häälahjarahoilla nuoret voisivat hankkia uuden auton tai sijoittaa asuntoon. Kiivaan keskustelun jälkeen päätettiin jättää kaukaisemmat sukulaiset pois. Osa sukulaisista vetäytyi ilmoittaen pätevät syyt. Lopulta lista koostui enimmäkseen Ainon ja Riston ystävistä, kuten pari oli toivonutkin.
Hääpäivänä Helsinki kylpi elokuisessa auringossa, vaikka aamulla sadepilvet olivat roikkuneet kaupungin yllä. Aino sädehti puhtaassa, sileässä silkkipuvussa, jonka helmassa kimalsi hieno pitsi. Risto ei voinut irrottaa katsettaan vaimostaan. Päivä oli täynnä iloa, vuoroin naurua ja tunteita. Valokuvaaja oli välillä liiankin innokas, kun hän kilautteli peilikameraa ja yritti ikuistaa jokaisen ainutlaatuisen hetken. Vieraat odottivat malttamattomina pääsyä juhlaillalliselle.
Kuvauksen jälkeen tuore pari nousi valkoiseen vaunuun, joka kuljetti heidät ravintolaan. Samppanja kupli ja onnittelut tulivat aaltona. Lahjat pääasiassa ruskeita kirjekuoria täynnä euroja vaihtuivat kädestä käteen. Nuoret olivat pyytäneet rahalahjoja, mutta muutama vanhempi vieras ei voinut olla antamatta myös vilttiä, astioita ja lakanasettejä.
Kolmikerroksinen hääkakku sai kokeneimmatkin vieraat haukkomaan henkeään: ylellistä pitsiä, cremevärisiä kukkia ja helmiä. Häät olivat elegantit ja tyylikkäät. Juhlintaa jatkettiin myöhään aamun sarastushetkeen asti, jolloin vieraat väsyneinä poistuivat koteihinsa ja Aino ja Risto suuntasivat hiljaiseen hotellihuoneeseen.
Seuraavana päivänä Ainon äiti kertoi kotona, että yksi kirjekuorista oli tyhjä. Tyhjän kuoren oli lahjoittanut parin läheinen ystävä Sinikka, ja koska kuori oli ainoa ilman nimeä, asian selvittäminen oli helppoa. Aino tunsi surua ja pettymyksen alivirtaavan sisällään.
Tilannetta pahensi se, että Sinikka oli aiemmin vakuuttanut, ettei nykyään annettu häälahjaksi alle tuhannen euron summaa, ja hän oli luvannut tukea Ainon ja Riston avioliittoa rahallisesti.
Alle vuoden päästä Sinikka itse meni naimisiin ja kutsui Ainon ja Riston häihinsä. Hän kehotti ystäväänsä antamaan rahalahjan, sillä nuoripari toivoi lahjarahojen kattavan häämenot ja enemmänkin. Pariskunta neuvotteli, mitä tehdä. Aino ehdotti tyhjän kuoren antamista kuten Sinikka oli aikanaan tehnyt heille. Risto halusi antaa enemmän, saadakseen Sinikan tuntemaan häpeää. Ainon äiti neuvoi laittamaan minimin, sillä näin Aino ei ilmoittaisi mitään ystävälleen eikä kostaisi, vaan saisi meneteltyä tahdikkaasti.
Sinikan hääpäivä lähestyi, ja Aino ei tiennyt, mikä olisi oikea ratkaisu. Tunnelma väreili huoneessa kuin juhlaillan jäännöskimalle, eikä Ainon sydän ollut vieläkään rauhoittunut.
