Yritätkö päästä minusta eroon
Mitä ihmettä sulla on päälläsi? Aino Virtanen silmäili Kaisa-tytärtään päästä varpaisiin, pysähtyen erityisen pitkäksi aikaa hameen kohdalle. Eihän tuo ole yhtään soveliasta, ihan liian lyhyt. Sun iässä pitäis jo lopettaa tuollainen tyttömäinen remellys vaatteiden kanssa.
Kaisa nykäisi helmaa vaivautuneena alaspäin, vaikkei hame juurikaan polvien päältä noussut. Ihan tavallinen toimistohame suora kynämalli, alesta napattu viime kuussa. Silloin se tuntui tosi hyvältä löydöltä. Klassinen leikkaus, neutraali väri.
Äiti, tää on ihan normaali. Mä käyn tässä töissä, Kaisa yritti pitää äänensävyssään kärsivällisyyttä.
Siitähän se juuri johtuu. Ihmiset katsoo ja ajattelee vaikka mitä. Mä sun ikäisenä
Kaisa ei jaksanut kuunnella. Samat jutut sata kertaa: että pitäisi olla kunnollinen, entisaikojen tavat, miltä kunnon nainen näyttää. Sen sijaan hän laski pöydälle kirjekuoren, pulleahkon ja siinä luki matkatoimiston nimi.
Tuossa sulle, äiti.
Aino Virtanen jäi tuijottamaan kuorta, sitten tytärtään, sitten taas kuorta.
No mitäs nyt taas olet tuonut?
Avaa vaan.
Kaisa oli odottanut tätä hetkeä puoli vuotta. Jokaisen ylimääräisen sentin säästänyt, jättänyt lounaskahvit ja uudet kengät väliin. Juuri se kylpylähotelli Naantalissa, missä äiti aina haaveili käyvänsä. Paras huone, täysihoito, joka sekunti suunniteltu.
Aino Virtanen veti voucherin ulos, silmäili sitä. Kaisa odotti, jos ei nyt halauksia, niin edes pientä kiitosta, lämmintä katsetta. Mutta äiti tiukkasi suunsa ja liuutti kirjekuoren sormenpäillään pöydän reunalle kuin se olisi ollut epämiellyttävän tahmea.
Taas päätit mun puolesta.
Kai sai nieleskellä.
Äiti, sehän on Naantali. Sä oot
Ja kuka kastelis mun orvokit? Eiks tuu mieleen, että ne kuivuu kolmeen viikkoon? Aino Virtanen naputti kynsillään pöytää. Sä lupaat tulla joka päivä, mutta onhan sulla työ. Unohdat kumminkin. Ja kummaksi mä siellä saan syödäkseen? Vain kaalikeittoa niissä paikoissa nykyään. Lukenut oon kaikki säästää.
Kaisa katsoi äitiään: pilaileeko tuo vai puhuuko tosissaan? Lähes vuoden budjettielämä, jätetyt ystävien reissut, kaikki yhden hyvän tarkoituksen vuoksi. Tätä vartenko?
Äiti, siellä on viisi ravintolaa, valmiit menut, hieronnat, uima-allas, patikointireitit
Patikointia, Aino Virtanen matki pientä pilkkaa äänessään. Oppinut hienot uudet sanat. Mutta etpä tullut kysyneeksi, olisinko tätä edes halunnut!
Kaisan kurkussa tuntui möykky. Hän olisi kelpuuttanut edes pienen hyvin tehty. Hän kaipasi vähiten hyväksyntää.
Kaisa valahti tuolille. Jalat alkoivat muistuttaa keitettyä spagettia, ikään kuin keho olisi päättänyt puolestaan, ettei jaksa enää olla pystyssä. Hän katseli kuorta, jonka äiti juuri tylysti siirsi pöydän reunalle.
Sitten vielä se ilmasto, äiti jatkoi jo keittiön ympäri hipsiessään, vaikka pöytäliina oli jo viivasuora. Siellä on aina kosteaa. Mulla nousee heti verenpaineet. Mietitkö yhtään?
Kaisa ei enää vastannut. Hän huomasi yhtäkkiä, ettei edes tahtonut selitellä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän antoi itselleen luvan olla hiljaa.
Ja se matka? Montas tuntia sinnekin kestää, koko päivä junassa täristystä. Mun selällä? Aino Virtanen istuutui ja sommitteli kätensä tiukasti pöydälle, valmiina pitkään paasaamiseen. Naapurissa Riina, se nyt on vähän kuin on, mies juo ja on muutenkin hyödytön, mutta ainakin Riina käy äitinsä luona joka päivä. Tuo ruuat, istuu hetken, mitä nyt kerkiää.
Kaisa katseli tutut kädet, joissa suonet pullottivat. Samat kädet olivat letittäneet hänet ala-asteelle. Nuo huulet lauloivat iltaisin tuutulauluja. Missä sellaiset muistot piileskelivät nyt?
Kuunteletko sä mua ollenkaan?
Kuuntelen, äiti.
Ei siltä näytä. Istut kuin joku kivipatsas. Mä puhun sentään tärkeistä asioista, sinä vain
Aino Virtanen jatkoi: huoneet aina liian pieniä, naapurit meluavia, lääkärit nuoria eivätkä mistään perillä, reseptejä vaan jakelevat. Kaisa nyökytteli tarvittaessa, mutta sisällä kasvoi tyhjyys.
Kello tikitti seinällä. Tunnit kuluivat, Aino nosti kierroksia: siirryttiin kylpylöistä elämän katkerampiin aiheisiin yksinäisiin iltoihin, harvoihin puheluihin, siihen ettei Kaisa enää totellut.
Ymmärrätkö ollenkaan, miltä tuntuu olla täällä yksin? Äiti kohotti leukaansa. Sä yrität saada musta eroon, että voisit vaan bilettää.
Äiti, tää on lahja.
Lahja! Aino läimäytti kämmeniään yhteen. Lahjan kuuluu olla mukava yllätys, mut täähän… Ostit vaan rauhoittaakses omaatuntoasi, vähän matkaa äiti pois ja helpottaa elämää?
Kaisa nousi hitaasti. Jalat eivät olleet kuulolla, mutta sormet tarttuivat kirjekuoreen lujasti.
Oot oikeassa, äiti. Tiiän, ei se sovi sulle. Mä jätän koko matkan väliin.
Aino hiljeni täysin. Hänen katseessaan välähti jotain hämmentynyttä kuten sotilas, jolta on yhtäkkiä viety vastustaja.
Mitä tarkoitat, että jätät väliin?
Sitä just. Palautan varauksen. Oot ihan oikeassa ajattelematon olin.
Kaisa, laita kirjekuori pöydälle heti.
Miksi, jos sä et kuitenkaan halua lähteä sinne?
En mä niin sanonut! Mä sanoin, että oisit voinut kysyä! Äiti korotti ääntään ja posket alkoivat punoittaa. Sä teet aina kaiken päinvastoin, ja sitten ihmettelet miksi mulla on paha mieli!
Kaisa painoi kirjekuorta rintaansa vasten ja käveli kohti eteistä. Sydän hakkasi kaulassa saakka, mutta jokin sisällä antoi nyt voimaa.
Mihin sä oikein menet? Kaisa! Mä puhun sulle!
Äiti, mä oon väsynyt.
Väsynyt muka! Aino sännähti perään, tarrautui tytön hihaan. Mä oon uhrannut elämäni sulle! Me kärsittiin, isä jätti, ja mä nostin sut yksin! Tällainen on kiitos?
Kaisa kääntyi, katsoi äitiä, jonka huulet värisivät kiukusta ja naama oli kirjaimellisesti valkea raivosta.
Sähän sanoit ettet halua.
Sanoin ettet kysynyt!
No, kysyn nyt. Äiti, haluatko lähteä Naantaliin?
Aino Virtanen parahti.
Pilkkaatko sä mua? Teetkö tämän tahallasi? Oot niin kuin joku tunteeton robotti! Laita kirjekuori pöydälle, mietin vielä!
Kaisa irrotti äidin otteen varovasti. Kirjekuoresta hän ei luopunut.
Mä soitan sulle huomenna, äiti.
Ja ehti paiskata oven kiinni ennen kuin äiti ehti jatkaa. Haukkumiset ja marttyyrienloput kantautuivat läpi oven jotain kiittämättömyydestä, pilatusta nuoruudesta, siitä että vielä tulisi päivä jolloin katuu. Kaisa ei jäänyt kuuntelemaan. Jalat vei häntä portaat alas, ohi rapistuneiden postilaatikoiden ja arkituttujen naapureiden.
Ulkona tihkutti vettä. Kaisa kohotti kasvot kohti ropisevia pisaroita ja hetken vain seisoi keskellä jalkakäytävää, hengitti märän asfaltin tuoksua. Ohikulkijat väistivät, joku tuhahti, mutta hän ei välittänyt. Kirjekuori kädessä tuntui painavalta. Kaisa tajusi yllättäen, että voisi itse lähteä Naantaliin, kylpylään, aamiaista ilman syyllisyyden soimausta.
Hän käveli ilman päämäärää, kunnes pysähtyi pienen kahvilan ikkunan eteen. Lämmin valo loisti pöydille, maljakoissa tuoreet kukat, ihmiset söivät rauhassa kiirehtimättä. Kaisa avasi oven.
Iltaa, tarjoilija ojensi ruokalistan aidolla hymyllä. Oletteko yksin liikkeellä?
Olen, Kaisa itsekin hämmästyi, miten kevyesti sana lipsahti ulos.
Hän valitsi pöydän seinän vierestä, kaukaa muista. Levitti lautasliinan syliinsä ja selasi listaa. Silmät poimivat kalleimman jälkiruoan päärynätorttu kinuskilla ja suolatoffeella, lasillinen täyteläistä punaviiniä kaveriksi.
Äiti olisi kutsunut tätä hulluksi luksukseksi. “Rahat menee kuin Kallaveteen,” olisi Aino päivitellyt. Kaisa näki jo mielessään sen mulkaisun ja nyrpeät huulet, loputtoman manauksen mun nuoruudessa ja teki tilauksen.
Viini oli täyteläistä ja hieman karvasta juuri sopivaa. Kaisa siemaisi ja nojautui tuolin selkänojaa vasten. Jokin kevyt olo alkoi hiipiä sisälle sinne, missä vuosia oli painanut syyllisyyden kivi. Hän muisti lapsena pelänneensä saada koulusta kasin, kun äiti mökötti viikon jokaisen “huonon” numeron jälkeen. Miten oli valinnut lukiossa taloustieteen äidin painostuksesta, vaikka olisi halunnut opiskella kirjallisuutta. Kolme vuotta seurustellut Jeren kanssa, mutta jättänyt tämän, kun äiti jaksoi aivopestä ei sillä pojalla ole tulevaisuutta.
Torttu suli suussa. Kaisa tajusi, ettei muistanut milloin viimeksi teki jotain siksi, että ihan oikeasti halusi ei äidin hyväksynnän vuoksi, ei pientä olalle taputusta tavoitellakseen.
Puhelin tärisi laukussa. Sitten uudestaan. Seitsemän äidiltä, kolme ääniviestiä ja Kaisa sammutti koko laitteen.
Hän joi viinin loppuun, lusikoi viimeisen kinuskin, tilasi laskun. Jätti tavanomaisia suuremmat tipit, koska teki mieli, ja astui taas ulos iltaan. Sade oli lakannut, ja taivaalla loisti jo ensimmäiset tähtien pilkahdukset.
Kaisa ehti ajatella: ehkä vaikein askel tuli jo otettua. Hän antoi itselleen kerran luvan olla tärkeämpi kuin muiden odotukset.
