Kun täytin seitsemäntoista, äitini kertoi minulle odottavansa vauvaa. Aluksi olin täysin häkeltynyt. Minunhan pitäisi olla se, joka saa lapsen! Sinulla on jo lapsenlapsia huolehdittavana! Jos olisin itse halunnut synnyttää, olisin voinut tehdä sen aiemmin! Sinä nolaat minut kaikkien koulukavereideni edessä! Vanhus! huusin äidilleni vihaisesti, ja näin kuinka hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Katkeruus jäi vaivaamaan minua koko äidin raskauden ajan, itkin jatkuvasti pienimmästäkin syystä. Ei edes isä jaksanut seurata riitojamme vaan yritti rauhoitella, mutta onnistuin lopulta karkamaan kotoa.
Kuljeksin Helsingin kaduilla eksyneenä, ajatukseni olivat synkkiä: olin varma, että kun vauva syntyisi, minut unohdettaisiin. Mutta jonkin ajan kuluttua isäni toi äidin ja pikkuvauvan kotiin. En ollut uskoa tunteiden vuoristorataa, kun äiti kantoi vastasyntynyttä eteiseen. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani, kun äiti ojensi pikkusiskoa minulle. Samalla hetkellä ymmärsin, miten paljon rakkautta tunsin tuota pientä ihmettä kohtaan.
Nyt olen kolmekymmentäseitsemän, naimisissa, ja asumme Vantaalla kolmen huoneen kerrostaloasunnossa mieheni ja kuusitoistavuotiaan poikani kanssa. Pian meidän perheeseemme tulee taas lisää elämää olen jälleen raskaana. Pelko nipistää välillä sydäntäni: miten poikani suhtautuu tähän uutiseen? Pelkään, että hän reagoi aivan kuten minä aikoinaan suuttumuksella ja surulla. Mutta pelkoni osoittautuivat turhiksi.
Saanko pikkuveljen vai pikkusiskon? Ihan mahtavaa, äiti! Minä autan sinua sitten! poika hihkui, ja halasi minua innokkaasti. Itkin keittiön pöydän ääressä osittain helpotuksesta pitkän jännityksen jälkeen, osittain siitä, miten fiksu ja lämminsydäminen poikani on, ja osittain siitä, että katumus omista nuoruuden virheistäni nousi mieleen. Toistin hiljaa itsekseni: Äiti, anna anteeksi äiti, anna anteeksi
Yhtäkkiä huomasin poikani ilmeessä hämmennystä. Huolestuneena kysyin: Mikä hätänä?
Hän hymyili ja vastasi: Kaikki on hyvin, äiti. Mennään nyt syömään, ja sen jälkeen voidaan kertoa ilouutinen mummolle, vaarille ja Marin siskolle.Keittiön ikkunoista tulvi alkukesän ilta-aurinko, joka sai kaiken näyttämään kultaiselta ja pehmeältä. Minä tartuin poikani käteen, puristin sitä hellästi ja hymyilin hänelle se hymy oli kuin lupaus siitä, ettei mikään heittäisi meitä enää varjoon. Tajusin, ettei perheeni kiertokulussa ollut mitään hävettävää tai pelättävää: jokainen uusi alku oli täynnä mahdollisuutta sovintoon, kasvuun ja uuteen rakkauteen.
Kun istuimme pöydän ääreen, joimme mehua ja nauroimme yhdessä, ajattelin äitiäni ja pikkusiskoani sitä, miten aika oli tuonut meidät lopulta yhteen, ja miten menneisyyden myrskyt olivat muuttuneet nyt lempeäksi tuuleksi poskellani. Tiesin, että kun seuraavan kerran soittaisimme mummolle ja vaarille, puhelimen toisesta päästä kuuluisi iloinen kiljahdus, ja vahvistuisimme taas yksi polvi lisää, yksi tarina lisää, sydän yhtä monimutkaisempi, mutta myös paljon laajempi.
Silloin ymmärsin jotain tärkeää: elämässä ei ehkä koskaan tule hetkeä, jolloin kaikki olisi täydellisesti kohdallaan mutta onnellisuus syntyy siitä, että uskallamme rakastaa ja antaa anteeksi, toivottavasti aluksi itsellemme. Niinpä ojensin poikani kanssa kädet kohti huomista, missä jokainen aamu kantaa mahdollisuuden uuteen alkuun.
