Löytää syntipukin osoittautui yllättävän vaikeaksi. Lapset kipittivät rannalle niin vauhdilla, että unohtivat sulkea papukaijan häkin. Mummo, palattuaan Prismasta kassit täynnä maksamakkaraa ja ruisleipää, tempaisi ikkunan niin selälleen, että varmasti koko naapurusto siitä raikastui. Lopputuloksena oli, että illalla, kun kukaan ei enää löytänyt Vilhoa, alkoi selvitä tämä karmea totuus: meidän upea Amazoninpapukaija oli livistänyt jonnekin pitkin suomalaista maalaismaisemaa.
Kolme päivää ja kolme yötä jätimme murheet ja siivoukset, ja juoksimme pitkin mökkialuetta kuin oudot metsäläiset, etsien perheen vihreää höyhenhousua. Mutta turhaan. Vilhoa ei ollut kukaan nähnyt. Lapset tirauttivat kunnon suomalaiset kyyneleet poskilleen, mummo huokaili sydämensä pohjasta voi hyvänen aika, ja me puolison kanssa syytimme vuoron perään lapsia ja mummoa. Meidän oma koira, Airedalenterrieri Reijo, oli niin surullinen ettei sitä melkein tohtinut syytellä mistään koiraparka eleli alavireisessä mielentilassa. Vain ovikellon kilahdus sai Reijon hetkeksi eloon; silloin se kirmasi eteiseen räkyttämään, mutta sitten pysähtyi, katsoi ympärilleen ja käveli apeana takaisin matolleen. Neljä vuotta oli meidän kotiin aina kuulunut iloinen, yhteislaulua muistuttava haukunta sillä Vilho räyhäsi kuin koira, jopa paremmin kuin Reijo itse.
Haukunta oli Vilhon ensimmäinen tempaus kohti papukaijamaista elämää. Pienenä vihreänä untuvikkona lintu päätti terrorisoida perheen kissaa, Oonaa. Se hiipi Oonan viereen ja räyhäsi tämän korvaan oikein sydämensä kyllyydestä. Kissa pinkaisi huutaen ylös, ja jo muutamassa sekunnissa Reijokin liittyi villiin meteliin. Kodissa alkoi sellainen myllerrys, että seinät helisivät.
Oona jaksoi Vilhoa juuri ja juuri sietää, vaikka katseesta näki ettei rakkaus ollut molemminpuolista. Mutta Reijo rakasti lintua niin vilpittömästi, että antoi tämän istua päällään ihan kirjaimellisesti. Tavallisimmin Vilho saarnasi Reijolle, käyttämällä mummon murteita:
Kuka syö puuron loppuun?
Ja tauon jälkeen lisäsi syvällisellä sävyllä:
Ei meillä sentään sikoja ole!
Reijo suhtautui lintuun ihan yhtä suurella ymmärryksellä kuin lapset mummon kysymyksiin eli ei mitenkään. Joskus, jos Vilho intoutui liikaa, Reijo hätisteli ärsyttäjän pois karkealla kielellään.
Yhteenvetona: Vilhon katoaminen oli koko porukalle järkytys paitsi Oonalle, joka näytti lähinnä helpottuneelta. Pari viikkoa myöhemmin, kun olimme jo lähes varmoja, että Vilho oli lähtenyt maailmalle lopullisesti, alkoi kylällä kiertää huhua, että mustarastaitten joukkoon oli liittynyt uusi jäsen: vihreän-kirjava, punanaamainen, erityisen röyhkeä varis. Sillä oli tapana karjua ja välillä päästellä sellaisia sanoja, joita meidän perheessä käytettiin vain äärimmäisessä hädässä, jos silloinkaan. Onneksi emme sentään vielä alkaneet kasvattaa toivoa mutta toisaalta mietimme, josko Vilho oli vapaudessa oppinut muutaman uuden sanan Oonan tapaan, joka keräsi kirppuja koko kesän.
Onni potkaisi meitä kymmenen päivän päästä. Kun kyykin mansikkamaan vieressä, kuulin yhtäkkiä tutun, kähisevän:
Mitäs nyt?
Kirsikkapuussa, mustien rastastyttöjen keskellä, istui meidän pieni höyhenkasa.
Vilhonen, tule tänne! Tule äidiltä hakemaan siemeniä!
Vilho kallisti päätään mietteliäänä.
Vilho, me kaikki ikävöidään sinua, isi, Tapio ja Maija, ja Reijokin. Tule nyt, pikkuinen
Ojentelin varovasti kättä kohti oksaa. Olin jo melkein hipaisemassa lintua, kun
Jaa, Kallion kakarat! hän huikkasi mökkinaapurin puheenjohtajan äänellä ja viuhahti lintukavereiden kanssa tiehensä.
Vilhon villi elämä jatkui aina ensimmäisiin pakkasiin saakka. Hän pyöri pihapiirissä silloin tällöin, mutta mitään elettä kotiinpaluun suuntaan ei nähty. Kaikille meidän houkutteluille hän vastasi ihmismäisellä ryystämisellä ja lensi taas metsän suojaan.
Syksyn lopulla Vilhoa alkoi näkyä yhä useammin yksin, ja kotipihaan hänkin ilmaantui entistä surkeampana. Siinä vaiheessa otettiin järeät keinot käyttöön Reijo. En tiedä, mitä koiramme lintukaverilleen puheli, mutta eräänä iltana Vilho tepasteli takaisin kotiin Reijon selässä leuka pystyssä ja silmä kiiluen. Meillä ei ollut koskaan ollut niin hilpeää kotiinpaluuta eikä ole kyllä ollut sen jälkeenkään!
