Vihasta rakkauteen
Antti vihasi koiria. Kaikki alkoi siitä, kun hänet, pyöreäposkisen, punatukkaisen ekaluokkalaisen isot silmälasit nenällään ja korkea reppu kirjoja ja vihkoja täynnä selässään, piiritti koiralauma autiolla kentällä kerrostalojen takana.
Lauman johtaja hoikka, musta koira, jonka kuonossa oli punaruskeita merkkejä tuijotti Anttia silmiin. Poika yritti itkeä ja lepyttää koiria, puhui niille ja murusteli isän tekemät voileivät makkaralla, joita ei ollut koulussa syönyt, lauman eteen, mutta koirat eivät suostuneet väistymään.
Heti kun Antti yritti liikahtaa, johtajakoira nosti oikeanpuoleista ylähuultaan ja paljasti kelta-valkoiset hampaansa, päästäen matalaa murinaa.
Koirat pitivät Anttia piirissä yli kaksi tuntia. Yhtäkkiä johtaja käänsi oikean korvansa taakse, kuunteli ja lähti äänettömästi juosten kohti metsikköä, joka alkoi kentän reunalta.
Lauma seurasi perässä. Yhdessä jonossa ne katosivat kuusien taakse.
Antti pyyhki kyyneleensä, puristi repun tiukasti kainaloonsa ja juoksi kotiin.
Mutta kotiinsa poika ei päässyt. Vanha hirsitalo, jossa hän asui perheensä ja harvalukuisten naapureiden kanssa, oli jo tulessa kaasulämmitin oli räjähtänyt.
Tulipalossa menehtyi hänen pappa, isän isoisä, jota Antti kutsui ukiksi.
Ukki oli aikoinaan merimies, merituulten ja hyrskyjen karaisema. Hänen viiksensä ja partansa olivat valkoiset kuin lumi. Ukki ajoi partansa vain kerran vuodessa, heti uudenvuoden pyhien jälkeen. Sitten parta taas kasvoi, ja ukki letitti sen, sitoi värikkäällä kuminauhalla tai kiepsautti korvan taakse.
Antti änkytti pitkään ukin kuoleman ja koirien kohtaamisen jälkeen.
Toisen kerran Antin elämässä koira puuttui hänen matkaansa, kun hän yläkoululaisena, laihaksi venähtäneenä, piilolinssit silmillään, saattoi kotiin luokan kauneinta tyttöä Miinaa. Miinaa yritti lähestyä myös Sampo, yhdeksättä luokkaa jo toista vuotta istuva koulun pahamaineinen häirikkö, jonka kaikki pelkäsivät.
Yhtäkkiä suuri kulkukoira ilmestyi heidän eteen ja alkoi murahdellen siirtää Anttia kauemmas Miinasta. Antti vetäytyi hitaasti, vastustamatta ison koiran painostusta. Kun Miina livahti kotitalonsa kulman taakse, uhka katosi.
Antti huokaisi ja lähti kotiin.
Seuraavana päivänä hän sai matikan tunnilla pienen lapun, jossa luki vain kolme lyhyttä lausetta:
Älä kulje perässäni. Eilen Sampo meinasi hakata sinut. Anteeksi.
Ystävyys Miinan kanssa ei ottanut tuulta alleen, ja poika katkeroitui koirille entisestään.
Vuodet kuluivat, Antista tuli aikuinen. Hän kävi yliopiston, perusti muutaman vuoden päästä oman yrityksen ja menestyi. Rahaa riitti, suhteet toimivat, elämä järjestyi. Pian myös arki kotona oli kohdallaan. Kaunis Miina, entinen koulun tähti, oli nyt hänen vaimonsa, ja heille syntyi ihana poika Mikko, nimetty rakkaan ukin mukaan. Kahdeksankuinen Mikko ei vielä puhunut, mutta rattaissa istuessaan hän aina hymyili ohikulkeville koirille ja sanoi:
Hau, hau!
Eräänä sunnuntaina Antti oli ulkona Mikon kanssa puistossa. Hän työnsi rauhallisesti rattaita, kertoi pojalle linnuista, joille olivat juuri vieneet auringonkukansiemeniä, ja oravista, joista yksi jopa tuli hakemaan pähkinöitä hänen kämmeneltä.
Oli aika lähteä kotiin. Antti työnsi rattaat kadunylitystä kohti ja kun vihreä kävelijän valo syttyi, lähti ylittämään.
Silloin jostain syöksyi ruskea mäyräkoira! Se haukkui epätoivoisesti ja hyppi tielle estäen Antin matkan, aivan kuin koira revähtäisi kohta kappaleiksi.
Samaan aikaan auton rengas viisti vaunujen vierestä. Henkilöauto lensi suojatien yli nurmelle ja törmäsi valotolppaan.
Nuoret loikkasivat autosta ja pakenivat karkuun.
Antin sydän jyskytti niin, että luuli ohikulkijoidenkin kuulevan sen. Mäyräkoira oli kadonnut, ihmiset juoksivat autolle. Eräs ohikulkija tarttui Anttia käsivarteen:
Onko teillä kaikki kunnossa? Ei vaunuihin osunut? huolestuneet silmät etsivät Antin katsetta.
Antti nyökkäsi, ei saanut sanaa suustaan vaunut olivat ehjät, lapsi kunnossa. Hän ei edes muistanut, miten pääsi kotiin. Miinalle hän ei kaikesta kertonut. Miksi turhaan huolestuttaa, kun kaikki kuitenkin päättyi hyvin? Mutta hän muisti kiitollisuudella ruskeaa mäyräkoiraa, joka oli pelastanut hänen poikansa.
Koko illan Antti muisteli näitä kolmea koirakohtaamista elämässään ja ymmärsi: eläimet eivät olleet pelotelleet, eivät uhkailleet. Ne olivat auttaneet, suojelleet.
Myöhään illalla perhe meni vielä yhdessä ulos iltakävelylle. Kauempana penkillä naapurit olivat kokoontuneet keskustelemaan. Ohittaessaan heidät Antti kuuli:
Mitä nyt tälle tehdään? Kuka tällaista haluaisi?
Vilkaistuaan olkansa yli Antti näki pahvilaatikon penkillä. Sen sisällä makasi pieni pentu. Siltä puuttuivat silmät ilmeisesti geenivirheen takia. Ihmiset supisivat surullisesti. Miina työnsi rattaita kauemmas ja jäi odottamaan miestään.
Mitä tuolle nyt tehdään?
Minä en ainakaan ottaisi… Sotkisi vain elämän, naiset supisivat.
Antti astui penkille, kurkisti laatikkoon. Siellä oli suklaanruskea pentu, joka vikisi hiljaa ja käänsi kuonoaan kuin etsien tuttua tuoksua.
Ei missään lämmintä, suojaavaa emoa.
Antti jäi miettimään hetkeksi, sitten päätti. Hän riisui kaulastaan villahuivin keväästä huolimatta illalla oli vielä koleaa. Hän nosti pennun varovasti syliinsä. Sillä oli lisäksi vielä vääntyneet takajalat.
Jokin naapurinnainen nyyhkäisi hiljaa.
Antti kietoi sokean pennun huiviin, piteli sitä kuin pientä vauvaa ja sanoi hiljaa:
No niin, pieni. Nyt taisi tulla minun vuoroni. Lähdetään, minä vien sinut kotiin. Meidän äidiltä löytyy varmasti kylmäkaapista maitoa sinulle.
Hän käveli kohti kaunista nuorta naista, joka seisoi lastenvaunujen vieressä ja katsoi häntä lämpimästi.
Elämä kuljettaa joskus yllättäväänkin suuntaan pelko saattaa piilottaa lempeyden ja auttamisen, jota emme osanneet nähdä. Todellinen vahvuus löytyy siinä, että annamme mahdollisuuden myös heikoille ja erilaisille, sillä sydämen lämpö ja myötätunto tekevät meistä ihmisinä enemmän kuin mikään pelko.
