Vieläkin herään joskus öisin ja mietin, milloin isäni onnistui ottamaan meiltä kaiken. Olin 15, kun kaikki tapahtui. Asuimme pienessä mutta siistissä omakotitalossa – huonekalut olivat kunnossa, jääkaappi täynnä aina kauppapäivinä ja laskut maksettiin lähes aina ajallaan. Olin kympiluokalla ja ainoa huoleni oli päästä läpi matematiikasta ja kerätä rahaa lenkkareihin, jotka halusin kovasti. Kaikki alkoi muuttua, kun isäni alkoi tulla kotiin yhä myöhemmin. Hän astui sisään tervehtimättä, heitti avaimet pöydälle ja meni suoraan huoneeseensa puhelin kädessä. Äiti sanoi: — Myöhässä taas? Luuletko että tämä talo hoitaa itse itsensä? Isä vastasi kuivasti: — Anna olla, olen väsynyt. Kuuntelin kaiken omasta huoneestani kuulokkeet päässä, teeskentelin ettei mitään tapahdu. Eräänä iltana näin hänet pihalla puhumassa puhelimeen. Hän nauroi hiljaa, sanoi jotain kuten “melkein valmis” ja “rauha, kyllä minä hoidan”. Kun hän näki minut, hän lopetti heti puhelun. Vatsassa tuntui jotain outoa, mutta en sanonut mitään. Päivänä jolloin hän lähti, oli perjantai. Tulin koulusta kotiin ja näin avoimen matkalaukun sängyllä. Äiti seisoi makuuhuoneen ovella silmät punaisina. Kysyin: — Minne hän menee? Hän ei edes katsonut minua ja sanoi: — Olen poissa jonkin aikaa. Äiti huusi hänelle: — Jonkin aikaa kenen kanssa? Kerro totuus! Silloin hän räjähti ja sanoi: — Lähden toisen naisen kanssa. Olen kyllästynyt tähän elämään! Minä purskahdin itkuun ja sanoin: — Entä minä? Entä kouluni? Entä koti? Hän vain vastasi: — Kyllä te pärjäätte. Hän sulki laukkunsa, nappasi asiakirjat laatikosta, otti lompakkonsa ja lähti, hyvästelemättä. Samana iltana äiti yritti ottaa rahaa automaatista, mutta kortti oli jäädytetty. Seuraavana päivänä pankissa kerrottiin, että tilillä ei ollut rahaa. Isä oli nostanut kaikki säästöt. Lisäksi selvisi, että kahden kuukauden laskut oli maksamatta ja lainakin oli otettu äidin nimi takaajana, ilman että meille kerrottiin. Muistan, kuinka äiti istui keittiössä, laski kuitteja vanhalla laskimella, itki ja toisti: — Ei riitä mihinkään… ei riitä… Yritin auttaa laskuissa, mutta ymmärsin vain puolet siitä mitä tapahtui. Viikon kuluttua nettimme katkaistiin, vähän myöhemmin melkein sähkötkin. Äiti alkoi etsiä töitä – siivosi muiden koteja. Minä ryhdyin myymään karkkeja koulussa. Hävetti seisoskella välitunnilla karkkipussin kanssa, mutta tein sen, sillä kotona ei riittänyt edes välttämättömään. Oli päivä, kun avasin jääkaapin ja sisällä oli vain vesikannu ja puolikas tomaatti. Istuin keittiössä ja itkin yksin. Sinä iltana söimme pelkkää keitettyä riisiä. Äiti pyyteli anteeksi, ettei voinut antaa sitä mitä ennen. Paljon myöhemmin näin Facebookissa kuvan isästä sen naisen kanssa ravintolassa – nostivat maljaa viinilasit kädessä. Käteni tärisivät. Kirjoitin hänelle: “Isä, tarvitsen koulutarvikkeita.” Hän vastasi: “En voi elättää kahta perhettä.” Se oli viimeinen keskustelumme. Sen jälkeen hän ei enää soittanut. Ei kysynyt valmistuinko, olenko ollut sairas tai tarvitsenko jotain. Hän vain katosi. Nykyään käyn töissä, maksan kaiken itse ja autan äitiäni. Mutta tämä haava ei ole koskaan parantunut. Ei vain rahan takia, vaan hylkäämisen, kylmyyden ja sen takia, miten hän jätti meidät pulaan ja jatkoi omaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja silti, monena yönä herään sama kysymys kurkussa: Miten ihminen selviää, kun oma isä vie kaiken ja jättää lapsen selvittämään mistä selviäminen alkaa?

Kuule, joskus vieläkin herään yöllä ja mietin, miten isäni oikein onnistui viemään meiltä aivan kaiken.

Olin silloin 15-vuotias. Me asuttiin pienessä mutta siistissä omakotitalossa jossain VantaaEspoo-akselilla. Meillä oli kalusteet, jääkaappi täynnä silloin kun kävimme Prismassa ostoksilla, ja laskut maksettiin yleensä ajallaan. Olin yläasteen toiseksi viimeisellä luokalla ja ainoa huoli oli, että pääsen matikasta läpi ja saan säästettyä tarpeeksi euroja niihin Adidaksen lenkkareihin, joita olin himoinnut jo kuukausia.

Kaikki alkoi muuttua pikkuhiljaa, kun isä rupesi tulemaan kotiin yhä myöhempään. Hän astui sisään, ei tervehtinyt, heitti avaimet eteisen pöydälle ja meni suoraan omaan huoneeseensa kännykkä kourassa. Äiti sanoi aina:
Taas myöhässä? Kuvitteletko, että tämä talo hoitaa itse itseään?
Isä vastasi kuivasti:
Anna olla, olen väsynyt.
Mä kuuntelin kaiken huoneestani kuulokkeet päässä, teeskentelin ettei mikään ole erilailla.

Yhtenä iltana näin isän puhumassa puhelimeen pihalla. Hän naureskeli hiljaa, sanoi jotain että melkein valmista ja että ei hätää, mä hoidan tämän. Kun huomasi minut, hän lopetti heti ja palasi sisään. Jokin muljahti mun vatsassa, mutta en uskaltanut sanoa mitään.

Se perjantai, kun kaikki muuttui, on se joka ei koskaan unohdu. Tulin koulusta kotiin ja näin ison matkalaukun avoinna isän ja äidin sängyllä. Äiti seisoi ovenpielessä, silmät punaisina. Kysyin:
Minne isä menee?
Isä ei edes vilkaissut minua, vaan sanoi:
Olen poissa hetken aikaa.
Äiti huusi perään:
Hetken aikaa ja kenen kanssa? Sano totuus!
Silloin isä räjähti ja sanoi:
Lähden toisen naisen kanssa. Olen kyllästynyt tähän elämään!
Mä aloin itkeä ja kysyin:
Ja minä? Ja mun koulu? Ja tää koti?
Isä vain tokaisi:
Te pärjäätte kyllä.
Mies sulki laukkunsa, nappasi paperit eteisen laatikosta, otti lompakon ja lähti, edes hyvästelemättä.

Sillä samalla viikolla äiti yritti nostaa rahaa automaatista, mutta kortti ei toiminut. Seuraavana päivänä pankissa kerrottiin, että tilillä ei ollut mitään. Isä oli nostanut kaikki yhteiset säästöt. Sitten meille selvisi, että laskut oli jääneet parilta kuukaudelta maksamatta ja isä oli ottanut vielä pikavipin, johon äiti-laitettiin takaajaksi ilman lupaa.

Muistan, miten äiti istui keittiön pöydän ääressä, laskukuitit ja vanha laskin edessään, itki ja toisteli:
Ei riitä mihinkään… ei riitä…
Yritin auttaa häntä laskemaan summia mutta en ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä tapahtui.

Viikon päästä netti katkaistiin kokonaan ja sähkökin meinasi mennä poikki. Äiti alkoi etsiä lisätöitä; hän kävi siivoamassa muiden koteja iltaisin. Mä myin koulussa irtokarkkeja. Hävetti seistä välitunnilla nyssäkän kanssa, mutta kotona ei ollut mitään ylimääräistä.

On yksi päivä jonka muistan erityisesti. Avattiin jääkaappi ja siellä oli pelkästään vesikannu ja puolikas tomaatti. Istuuduin keittiönpöydän ääreen, itkin hiljaa itsekseni. Sinä iltana lautasella oli pelkkää keitettyä riisiä, ei mitään muuta. Äiti pahoitteli ettei voinut tarjota enää sitä mitä ennen.

Pitkään sen jälkeen näin Facebookissa kuvan isästä ja siitä naisesta ravintolassa he nostivat maljaa viinilaseilla ja nauroivat. Mun kädet tärisi, kirjoitin isälle:
Isi, tarvitsen rahaa koulutarvikkeisiin.
Isä vastasi vain:
En voi elättää kahta perhettä.
Se oli meidän viimeinen keskustelu.

Eikä hän sen jälkeen koskaan enää soittanut. Ei kysynyt valmistuinko, olenko kipeä, tarvitsenko mitään. Hän vain katoaa.

Nyt oon töissä, maksan kaiken itse ja autan äitiä niin paljon kun voin. Mutta se haava ei ole mennyt umpeen. Kyse ei ollut pelkästään rahoista vaan siitä miten kylmästi hän meidät hylkäsi. Jätti meidät selviytymään ja jatkoi omaa elämäänsä kuin mitää ei olisi tapahtunut.

Silti, just ne yöt kun herään ja sydämeen sattuu, sama ajatus pyörii päässä:
Miten lapsena voi oppia selviytymään, kun oma isä vie kaiken ja jättää opettelemaan elämistä ihan liian varhain?