Viimeiset kolme kuukautta veljeni on pommittanut minua äidistäni. Hän ei ole ollut ennallaan aivoinfarktin jälkeen. On hajamielinen lähes kaikessa, eikä voi enää olla yksin. Käytännössä hän tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Se tuntuu melkein kuin huolehtisi pienestä lapsesta. Minulla itselläni on työ, oma koti ja perhe. Miten tästä selvitään? Ehdotin veljelleni, että äiti voisi mennä hoitokotiin, mutta veljeni loukkaantui, väitti minun olevan sydämetön itse ei kuitenkaan suostu ottamaan äitiä luokseen. Hän asuu vaimonsa asunnossa.
Aikanaan olimme tiivis perhe, ihan tavallinen nelihenkinen. Veljeni ja minä olemme vain vuoden ikäerolla minä olen nyt 36, hän 35. Vanhempamme saivat meidät myöhään. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes isä kuoli.
Veljeni lähti opiskelemaan Turkuun ja jäi sinne, avioitui. Minä jäin kotikaupunkiini Tampereelle. Aluksi asuin vanhempieni kanssa, mutta mentäessäni naimisiin, vaihdoimme miehen kanssa vuokra-asuntoon. Suunnitelmana oli säästää omaan kotiin ja perustaa perhe myöhemmin.
Vain kaksi vuotta sitten isä kuoli. Äiti jäi yksin, surulliseksi ja ikävöi häntä. Vanheni kertarysäyksellä. Pian sen jälkeen tuli sairauksia, ja puoli vuotta sitten aivoinfarkti. Luulimme jo menettävämme hänet, mutta onneksi lääkärit pelastivat. Alussa hän ei pystynyt juuri puhumaan eikä liikkumaan normaalisti. Fysioterapia auttoi, mutta mieleen jäi pysyviä vaurioita.
Lääkärin mukaan osa muutoksista on peruuttamattomia. Niinpä äidin hoito jäi minulle. Muutimme mieheni kanssa äidin asuntoon. Vaihdoin etätyöhön, jotta voisin olla kotona äidin kanssa. Yksin häntä ei voinut enää jättää. Vaikka liikunta palautuikin, elämä ei helpottanut.
Äiti on hajamielinen, harhailee, välillä yrittää lähteä ulos eikä ymmärrä palata kotiin. Itkee ja odottaa isää, on levoton ja eksyksissä. En pysty nukkumaan kunnolla, pelkään että hän katoaa. Työt kärsivät, keskittymisen kanssa on vaikeaa. Mies ehdotti hoivakotia.
Se olisi kallista, mutta jos tekisin töitä täysillä, se voisi ehkä onnistua ja olenhan minäkin vain ihminen. Ehdotin veljelle, että maksettaisiin kulut puoliksi. Se olisi reilua.
Päätöksen tekeminen kesti. Mietin kauan: miten pitkälle tätä jaksaa? Hoivakodissa äidillä olisi koko ajan joku auttamassa. Kävin kyselemässä hoivapaikkoja, mutta hinnat pääkaupunkiseudulla olivat päätähuimaavia yli 3000 euroa kuussa, mutta mikä vaihtoehto jäi?
Soitin veljelleni ja kerroin asiat suoraan toivoin, että hän ymmärtäisi. Toisin kävi, hän raivostui puhelimessa.
“Oletko järjiltäsi? Eihän äitiä noin vain laiteta vanhainkotiin! Vieraita ihmisiä ympärillä. Mistä voit tietää, miten häntä siellä kohdellaan? Sydämetön sinä olet!” hän huusi. “Yritätkö vaan päästä äidistä eroon?”
Yritin selittää tilannetta, mutta hän ei edes kuunnellut. Antoi vain syyllisyydentuntoa. Puhuin aiheesta monta kertaa, mutta hänen asenteensa ei muuttunut.
“En halua tehdä sitä, tuntuu väärältä. Äiti kasvatti meidät. Ei valittanut, vaikka väsytti, ei koskaan hylännyt meitä. Kyllä me ollaan hänelle velkaa. Voinhan minä joskus auttaa, mutta nyt ei pysty. Asun vaimon kanssa hänen kämpässään, miten siellä hoidettaisiin äitiä?” veljeni vastasi. “Sinähän olet nyt äidin kanssa samassa asunnossa miehesi kanssa, parempi että sinä huolehdit.”
Sanoin, että voin jättää äidin hänen vastuulleen milloin vain. Ottakoon sitten äidin luokseen ja näyttäköön esimerkkiä. Veljeni epäröi: “Minulla on jatkuvasti töitä, en voi olla poissa. Siksi ehdotuksesi on kohtuuton.” Hänen mielestään yritän vain luistaa omasta vastuustani.
Elämäni tuntuu painajaiselta. Tiedän, että hoivakoti helpottaisi kaikkien elämää äidin, minun ja perheeni. Mutta samalla pelkään, että tuntisin itseni huonoksi tyttäreksi. Mies ymmärtää ja tukee, hänkin ajattelee, että se olisi äidille paras ratkaisu. Hoitoa ja huolenpitoa saisi siellä. Ja meillä jatkuisi oma elämä.
Päätin: odotan viikon. Jos veljeni ei tule auttamaan, teen sen mikä on kaikkien kannalta paras. Varaan paikan hoivakodista. Sillä jokainen osaa neuvoa ja arvostella, mutta vain minä tiedän, kuinka raskasta on hoitaa sairasta läheistä. Muiden mielipiteitä ei jaksa enää kuunnella.
Elämä opettaa, että joskus on tehtävä raskaitakin päätöksiä rakastamiemme ihmisten parhaaksi. On oltava armollinen itselleen ja nähtävä, että hyvän elämän mahdollistaminen vaatii joskus luopumisia, vaikka sydän särkisi.
