Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen ajautunut riitaan veljeni kanssa äidin vuoksi. Äiti sai aivohalvauksen, eikä toimi enää entiseen tapaan. Hän unohtaa itsensä jatkuvasti ja tarvitsee seuraa koko ajan. Hoivaa pitäisi olla päivittäin. Kaikki tämä on kaatunut minun harteilleni. Tuntuu kuin huolehtisin pienestä lapsesta. Minulla on työ, koti ja oma perhe. Miten tästä voi irrottautua? Olen ehdottanut äidille hoivakotia, mutta veljeni suuttuu ja väittää, että olen sydämetön. Silti hänkään ei halua ottaa äitiä luokseen asumaan. Hänhän asuu vaimonsa asunnossa.
Ennen olimme tiivis perhe. Neljä ihmistä perus suomalainen kokoonpano. Minä ja veljeni olemme melkein samanikäisiä. Vanhempamme saivat meidät myöhään. Olen nyt 36, veljeni 35, ja äiti jo 72. Isän kuolemaan asti oli kaikki ihan hyvin.
Sitten veljeni muutti opiskelemaan Turkuun, jäi sinne töihin ja meni naimisiin. Minä palasin kotikaupunkiini Tampereelle. Sillä tiellä olen. Aluksi asuin vanhempieni luona, mutta kun menin naimisiin, muutimme puolisoni kanssa vuokralle. Ajattelimme ostaa oman asunnon sitten ja ehkä lapsiakin myöhemmin. Kaikki tuntui selvältä.
Kaksi vuotta sitten isäni kuoli. Äiti masentui, jäi yksin ja suri paljon. Hän vanheni aivan silmissä. Hän sairasti jo aikaisemmin, ja puoli vuotta sitten tuli aivohalvaus. Luulin jo, ettei hän selviä. Aluksi puhe ei kulkenut, kädet ja jalat eivät totelleet. Myöhemmin fyysinen kunto parani hieman, mutta mieli kärsi.
Lääkärit sanovat, että asia ei enää korjaannu. Niinpä ryhdyin hoitamaan äitiä. Muutimme puolison kanssa äidin kerrostaloasuntoon. Vaihdoin työn ja aloin tehdä etätöitä, jotta voisin olla lähempänä äitiä. Yksin häntä ei voi jättää. Vaikka liikuntakyky parani, arki ei ollut helpompaa.
Hän änkyttää, eksyy, ja me juoksemme hänen perässään joskus emme ehdi edes kotiin, kun hän itkeskellen kysyy missä hänen miehensä on. Viime aikoina yöunetkin ovat jääneet vähiin. Pelkään, että hän vain katoaa. Työstäkään ei meinaa tulla mitään, en saa ajatuksia kasaan lainkaan. Puolisoni ehdotti hoivakotia.
Se on todella kallista, mutta jos hyvin käy, saan tehtyä töitä sen verran että voimme maksaa 2 500 euroa kuussa hoivasta. Puolisoni sanoo: Sinulla on veli, ja hänenkin täytyy osallistua kuluihin. Eihän tämä ole vain sinun vastuusi.
Pohdin asiaa pitkään, mutta ymmärsin, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kuinka kauan tätä voi jatkaa? Hoivakodissa äiti saisi hoitoa ja valvontaa kellon ympäri. Kävin paikan päällä ja selvitin kaiken. Hinta hirvittää, mutta mitä voin?
Soitin veljelleni ja kerroin suoraan tilanteen toivoin, että hän suhtautuisi järkevästi. Että hän ymmärtäisi todellisuuden. Hän kuitenkin raivostui.
Oletko seonnut? Miten voit lähettää oman äidin vanhainkotiin? Siellä ei ole ketään tuttua. Mistä tiedät miten häntä kohdellaan? Olet tunteeton! hän huusi puhelimessa. Vai haluat vain eroon äidistä?
Yritin selittää, muttei hän halunnut kuulla. Niinpä jatkoin äidin hoitamista yksin. Lopulta tajusin, etten enää jaksa. Puhuin asiasta taas veljelle, mutta hänen mielipiteensä ei muuttunut.
En haluaisi tehdä näin omalle äidille. Äitimme kasvatti meidät kotona, ei laitoksessa. Ei hän koskaan valittanut, vaikka väsyi.
Me molemmat olemme hänelle velkaa, mutta miksi juuri minun täytyy kantaa kaikkea vastuuta? Jos ehdotukseni ei kelpaa, veljeni voi ottaa äidin luokseen ja osoittaa jaloutta siellä.
Tiedät, että asun vaimoni luona, hän ei suostu ottamaan anoppia meille. Niin, mutta minun puolisoni hoitaa anoppiaan, miksei sinun vaimosi? Sinä ja puolisosi asutte äidin luona, siksi te hoidatte häntä.
Sanoin veljelleni, että voin jättää äidin nytkin. Hän ja vaimonsa voisivat muuttaa tänne. Mutta veli epäröi, hänellä on työ eikä hän voi keskittyä hoitamiseen. Hän väittää minun haluavan vain eroon vastuusta.
Arki tuntuu painajaiselta. Toisaalta tiedän, että hoivakoti helpottaisi kaikkien elämää. Mutta pelkään, että tunnen itseni huonoksi tyttäreksi. Puolisoni kannustaa: Siellä äiti saa tarvitsemaansa hoitoa. Meillä on omatkin elämämme.
Olen päättänyt odottaa viikon. Jos veljeni ei astu esiin, teen kuten parhaaksi näen. Äiti muuttaa hoivakotiin. Jokainen voi antaa neuvoja, mutta vain minä tiedän, kuinka raskasta on huolehtia sairaasta ihmisestä. Veljeni voi selitellä ystävilleen miten haluaa minä en jaksa enää.
