Aamulla, läheiset ja vähän kaukaisemmatkin sukulaiset kokoontuivat asianajajan toimistoon Helsingissä. Kaikki toivoivat, että edesmenneen olisi jättänyt heille mukavan summan rahaa. Asianajaja oli myöhässä, ja jokainen oli hermostunut. Kuinka kauan tässä täytyy odottaa? Haluan tietää, jättikö isä minulle mitään, että voin lähteä, Adamina vanhin tytär oli levoton.
Leena-täti, sinun pitäisi olla hillitympi. Nyt pitäisi surra isääsi, kommentoi Martti. Älä kutsu minua tädiksi. Olen vielä nuori. Kutsukaa minua pelkästään Leenaksi, Leena sanoi ärtyneesti. Et nuorru vaikka miten meikkaat ja käyt kauneushoidoissa, Martti tokaisi.
Lopulta asianajaja astui sisälle ja tarkkaili hetken porukkaa ennen kuin nappasi pöydältä asiakirjamapin.
Oletteko valmiita kuulemaan testamentin? hän kysyi. Kaikki nyökkäsivät. Asianajaja avasi kansion, hymyili salaperäisesti ja alkoi lukea Adamina viimeistä tahtoa ääneen.
Olen jättänyt teille perinnön. Saadaksenne sen, teidän täytyy löytää se. Lapsuuteni vietin vanhempieni kanssa maaseudulla. Meillä ei ollut paljoa, mutta olimme onnellisia yhdessä. Vanhan kotimme kassakaapissa on kaikki rahat, mutta saadaksenne sen auki, täytyy löytää avain. Asianajaja antaa teille kartan ja varmistaa, että noudatatte sääntöjä. Onnea matkaan, rakkaat!
Kaikki vaikenivat hetkeksi; kukaan ei voinut uskoa, että vanha mies halusi järjestää heille peliä vielä kuolemansa jälkeen. Leena oli ensimmäinen, joka rikkoi hiljaisuuden. Minä ja mieheni lähdemme heti maaseudulle.
Kuka tulee mukaan? Minä ja Martti emme lähde. Isä piti aina pilailusta, tässä on varmasti joku juoni. Emme tarvitse sitä rahaa, sanoi Adamina nuorempi tytär. Leena, hänen miehensä ja muut sukulaiset lähtivät kohti vanhaa kylää.
Heidän täytyi ratkaista tehtäviä yksi toisensa jälkeen: mennä navettaan katsomaan eläimiä, etsiä vihjeitä heinien seasta ja ryömiä savessa. Kyläläiset pysähtyivät katsomaan, kun sukulaiset kärsivät. Muutama minuutti riitti, ja Leenan muotimekko muuttui likaiseksi ja revityksi rievuksi.
Kun he viimein löysivät avaimen ja avasivat kassakaapin, kaikkien suut jäivät auki hämmästyksestä. Kassakaapissa oli vain kirje sekä kasa Fazerin karkkeja. Rahat menivät hyväntekeväisyyteen, ja te saitte juuri sen mitä ansaitsitte. Kiitos, että piristitte kyläläisiäni.Leena istahti lattialle, karkkipaperi sylissään, nauraen ääneen. Koko huoneen tunnelma muuttui: harmi vaihtui yllättävään iloon. Martti kohautti olkiaan ja tarttui kirjeen perään, luki sen hiljaa ja hymy nousi kasvoille. Kukaan ei ollut odottanut tällaista loppua ei koko suvun nuorta eikä vanhaa.
Kylän lapset tulivat ovelle uteliaina, ja Leena jakoi heille karkkeja. Sukulaiset, ensin pettyneitä, alkoivat keskustella siitä, mitä oikeasti jäi jäljelle: yhteinen hetki, muistoista koostuva matka, ja tapa nauraa yhdessä. Adamina katsoi ikkunasta ulos aurinkoiseen pihaan ja huomasi, miten kauan oli kulunut siitä, kun he kaikki olivat olleet näin lähekkäin.
Illalla kyläläiset ja sukulaiset kokoontuivat talon verannalle. Kynttilät syttyivät, ja vanhan miehen kuva nostettiin pöydälle. Aikuiset ja lapset, oman sukunsa kiistelijät, nauroivat ja muistelivat menneitä. Perintö oli muuttunut nauruksi, muistoiksi ja karkiksi, eikä kukaan enää kaivannut rahaa.
Aamun ensivalossa Leena nosti kirjeen ja luki sen viimeisen lauseen uudelleen: Elämän suurin raha on ilo, jonka voitte antaa toisillenne. Jokainen ymmärsi, että vanha mies oli sittenkin antanut heille enemmän kuin kukaan olisi voinut odottaa.
