Vapauden maku
Remontti saatiin valmiiksi viime syksynä, aloitin kertomukseni, kun mietiskelin mennyttä.
Tapetit valittiin kauan, ja väittelimme kylpyhuoneen laatoista lähes riitoihin asti. Hymyilimme kaikille muistoille siitä, kuinka olimme kaksikymmentä vuotta sitten unelmoineet juuri tästä kolmiosta Helsingissä.
Nyt se on siinä, totesi Taisto, kun juhlimme remontin valmistumista, nyt voidaan Miika jo naittaa. Tuo vaimonsa tänne ja pian talo täyttyy lasten naurusta. Elämää tulee meidän kotiin!
Mutta haaveet eivät toteutuneet odotetusti. Vanhempi tytär Helmi palasi kotiin kahden lapsensa ja matkalaukkunsa kanssa.
Äiti, ei mulla oo minne mennä, Helmi sanoi. Hänen sanansa kumosivat kaikki meidän suunnitelmat.
Miikan huone annettiin lasten käyttöön. Miika ei onneksi pahastunut, vain kohautti olkiaan:
Ei se mitään, kohta on oma.
“Oma” tarkoitti yksiötä äitini vanhasta kerrostalosta, jonka remontoimme hiljattain ja jonka olimme vuokranneet nuorelle parille. Joka kuukausi tilille tuli pieni mutta tärkeä summa euroja. Se oli meidän turvamme hetkeä varten, jolloin minä ja Taisto olisimme vanhoja emmekä enää kenellekään tarpeellisia.
Näin kerran, kun Miika ja hänen morsiamensa Aava kulkivat sen talon ohi, päät harittaen kohti ikkunoita, ja selvästi juttelivat jostain tärkeästä.
Tokihan ymmärsin, mitä he toivoivat, mutta en tarjonnut mitään.
Eräänä päivänä kuulin iloisena:
Sanni, Miika kosi minua! Ja häällekin jo paikka! Kuvittele siellä on oikea hevosvaunut! Ja harpisti! Ja kesäterassi! Vieraat menevät puutarhaan
Missä te sitten asutte, kysäisin, sillä kyllähän sellainen juhla maksaisi maltaita.
Aava katsoi minua kuin en olisikaan ymmärtänyt elämän perusasioita.
Asutaan teillä ensin. Kyllä se sitten järjestyy.
Meillä jo asuu Helmi lasten kanssa. Tulee enemmänkin asuntola kuin asunto, sanoin.
Aava tuhahti.
Niin, ei ehkä kannata sitten. Etsimme oikean soluasunnon. Ainakin siellä kukaan ei kysy tunteistamme.
Tuo piikittely sai minut miettimään. Olinko tunkeutunut heidän asioihinsa? Yritin vain suojella heitä hölmöyksiltä.
Seuraavaksi oli vakava keskustelu Miikan kanssa. Viimeinen yritys.
Poika, miksi ihmeessä haluatte tuollaista juhlaa? Menkää naimisiin hiljaisesti, käyttäkää rahat ensiasuntoon! ääneni värisi jännityksestä.
Miika katsoi ulos, kasvoilla päättäväinen ilme.
Äiti, miksi te olette jaksaneet juhlia jokainen hääpäivä “Kultaisessa Karhussa”? Olisihan saman voinut tehdä kotona ja säästää.
En osannut vastata mitään.
Siinä se, Miika sanoi vihjaavasti, teillä on oma perinne. Me haluamme oman.
Hän rinnasti meidän viiden vuoden välein pidetyn vaatimattoman ravintolaillan heidän viidenkymmenentuhannen euron juhlaansa!
Miikan silmissä näin enää tuomarin. Tuomarin, joka julisti meidät tekopyhiksi: me saamme kaiken, hän ei mitään. Hän unohti, että edelleen lyhennämme hänen auton lainaa kuukausittain. Sitä kuuluisaa “turvaa” hän ei koskaan ajatellut.
Mutta nyt, hän muka tarvitsee hulppean hääjuhlan.
Lopulta Miika ja Aava loukkaantuivat. Enemmän siitä, etten suostunut antamaan avaimia äitini yksiöön.
***
Eräänä iltana matkustin kotiin melkein tyhjällä bussilla, katsoin itseäni tummasta ikkunasta. Näin väsyneen naisen, joka näytti ikäistään vanhemmalta. Käsissä ruokakassi, silmissä pelko.
Yhtäkkiä tajusin kristallinkirkkaasti: teen kaiken pelon vuoksi.
Pelon tarpeettomuudesta. Pelon siitä, että lapset hylkäävät. Pelon tulevaisuudesta.
En pidä kiinni yksiöstäni siksi, että olisin ahne, vaan koska pelkään jääväni tyhjän päälle.
Pakotan Miikan selviytymään, vaikka samalla tuen hänen elämäänsä: entä jos hän epäonnistuu ja murehtii?
Vaadin aikuisuutta, mutta kohtelen häntä silti kuin lasta, joka ei ymmärrä mitään.
He Miika ja Aava haluavat vain aloittaa elämän kauniisti. Hevosvaunuista ja harpusta. Onhan se typerää ja kallista. Mutta heillä on siihen oikeus omilla rahoillaan.
Ensin sovin vuokralaisten kanssa, että he etsisivät uuden kodin pian. Kuukauden päästä soitin Miikalle:
Tulkaa käymään. Keskustellaan.
He olivat varautuneita, valmiina puolustamaan. Keitin teetä, nostin esille avainnipun äitini asunnosta.
Ottakaa. Älkää riemuitko liikaa: tämä ei ole lahja. Saatte asunnon käyttöönne vuodeksi. Sinä aikana tulee päättää: otatteko asuntolainan vai jäättekö asuntoon toisin ehdoin. Vuokran menetän, mutta menköön. Sanotaan, että sijoitan tällä kertaa teihin ei hääjuhlaan, vaan mahdollisuutenne rakentaa oikea perhe, ei soluasuntoa.
Aava katsoi silmät suurina. Miika tuijotti avaimia kuin ei olisi ymmärtänyt tilannetta.
Entä Helmi? kysyi Miika.
Helmille on oma yllätys. Te olette aikuisia. Nyt elämänne on teidän vastuullanne. Emme enää ole taustatukena ja lompakkona, vaan pelkästään vanhempina. Vanhempina, jotka rakastavat mutteivät pelasta.
Huoneessa oli syvä hiljaisuus.
Entä häät? Aava kysyi, ääni epävarmana.
Häät? Sitä en tiedä. Jos löydätte harpistille rahat, niin olkoon sitten harppu.
***
Miika ja Aava lähtivät. Minulla oli itkettävän pelottava olo. Entä jos he eivät pärjää? Entä jos katkeroituvat ikuisesti?
Mutta ensi kertaa vuosikausiin hengitin täysin rinnoin. Olin vihdoin sanonut “ei”! En heille, vaan omille peloilleni. Päästin poikani aikuisuuteen vapaaseen ja vaikeaan.
Millainen se matka sitten olisi…
***
Nyt katse pojan silmin.
Me haaveilimme Aavan kanssa aivan erityisestä hääjuhlasta. Helmin ero muutti kaiken. Kun äiti sanoi, ettei loisteliaaseen juhlaan kannata tuhlata, jotain minussa naksahti.
Miksi te aina juhlistatte hääpäivänne ravintolassa? Olisitte kotona halvempaa, räväytin.
Näin miten maa äidillä kalpeni. Halusin satuttaa olin oikeasti loukkaantunut.
Joo, he ostivat auton minulle. Mutta en pyytänyt! Pitääkö minun nyt kantaa syyllisyyttä lainasta? Tekivät itse päätöksen, maksavat.
Tekivät remontin heidän muka muka meidän vuoksi. Mutta asumaan ei nyt muka voisi jäädä.
Isoäidin yksiö oli heidän “pyhä lehmä” tärkeämpi kuin pojan häät!
Miten voimme kertoa maailmalle ja itsellemme että olemme yhdessä, kokonainen yksikkö?
Aava sanoi kerran hiljaa:
Miika, en voi auttaa. Vanhemmillani on asuntolaina.
Sinä annat itsesi, sanoin, vaikka sisälläni kihisin. En hänelle, vaan siitä, miten kaikki raahautui vanhempieni harteille. Ja miksi he auttoivat niin katkeran näköisesti, kuin jokainen euro olisi synti? Sellainen apu ei lohduta, vaan polttaa syyllisyydellä.
Sanomattomat vaatimukset leijuivat ilmassa. Sitten tuli soitto, äidin ääni oudon tukeva.
Tulkaa käymään. Puhutaan.
Matka tuntui tuomiolle menolta. Aava puristi kättäni:
Kieltäytyy hääavusta varmaan, kuiskasi.
Niin varmaan, sanoin.
***
Pöydällä oli avainnippu. Tunsin heti tutun avaimenperän. Ne olivat lapsuuteni avaimet.
Ottakaa, äiti sanoi.
Ja piti puheen. Ei pitkän, mutta kaiken mullistavan. Vuosi aikaa, sitten päätös. Ei enää taustatukea ja rahaa. “Ei mitään paikkaa missä asua” -argumentti raukesi, ikuinen “vanhemmat pelastaa kaiken” hajosi.
Otin avaimet ne olivat kylmät ja painavat. Silloin tajusin: me vain vaadimme, haaveilimme, mutta emme koskaan keskustelleet: “Me ymmärrämme teidän pelkonne. Voimmeko yhdessä ratkaista elämää, pilaamatta teidän onnea?”
Ei odotimme että arvaavat kaiken hiljaisuudessa, toiveen mukaan, hymyillen kuten lapsena.
Entä häät? Aava kysyi hiljaa. Hänessä vilahti epävarmuus.
Teidän häät? äiti kohautti olkapäitään jos harpistiin rahat riittävät, niin menköön.
Lähdimme ulos, avaimet pyörivät taskussa.
Mitä tehdään? Aava kysyi. Kaikesta.
En tiedä. Nyt se on meidän murheemme…
Tuntui hurjalta: vastuu oli raskasta ja villin vapauden maku oli käsinkosketeltava. Ensimmäinen askel: miettiä, halutaanko todella vaunut ja harppu? Perinteet on hienoja, mutta niiden merkitys pitää tulla muualta kuin yhdestä päivästä.
***
Lopuksi?
Miikan ja Aavan aikuiselämä alkoi heti seuraavana aamuna.
Vihdoin he yhdessä omassa kodissa! Vaikka asunto ei ollut vielä heidän, he olivat kuitenkin kahdestaan. Pieni yksiö oli lämmin ja uusi. Remontti tuoksui vielä. Rauha! Aluksi paljon vieraita. Päivittäin! Vapaus, niin tietenkin.
Kuukauden päästä tuli yhtäkkiä yhteinen haave: halutaan koira! Iso koira!
Aava oli haaveillut siitä lapsesta asti, mutta äiti ei koskaan ollut antanut. Miikalla oli ollut nuorena koira. Vaan se karkasi, ja Miika suri sitä vuosia.
Sitten puuttuva palanen tupsahti: suomenlapinkoira nimeltä Tuisku.
Kolmikuinen pentu alkoi pian omiensa mukaan määrätä sääntöjä: repi seiniä, pureskeli huonekaluja ja teki tarpeensa minne sattui.
Kun minä Sanni tulin käymään, olin järkyttynyt: koirasta ei oltu kerrottu lainkaan.
Miika! Aava! Miten saattoitte? Ette edes kysyneet! Tarvitsee jatkuvaa silmää miten aiotte, kun pentu on yksin? Tietenkin se tuhoaa kaiken. Ja karvaa! Ja haju! Nyt riittää, palautatte Tuiskun heti!
Äiti, Miika ärähti, antoithan asunnon vuodeksi meille. Aiotko nyt määrätä, miten elämme? Palautetaanko sulle avaimet?
Ehei, hyppäsin heti, lupaukseni pitää. Vuosi on vuosi. Mutta muistakaa: palautatte asunnon kuten sen saitte. Toivottavasti tämä on selvää?
Selvä, vastasivat lähes yhteen ääneen.
Sitä ennen tänne ei tarvitse kutsua mua. En halua nähdä tätä.
***
Pidin lupaukseni. En käynyt kylässä. Harvoin edes soitin.
Viiden kuukauden päästä Miika muutti kotiin he olivat Aavan kanssa eronneet.
Miika valitti Aava oli huono kotiäiti. Ei osannut laittaa ruokaa. Ei hoitanut pentua. Ei vienyt ulos. Tuisku palautettiin kasvattajalle. Viikko meni suostutellessa.
Ruokaa piti hankkia pennulle kolme kuukautta etukäteen kasvattaja vaati. Ja koiranruoka maksaa!
Olikohan kiire Aavan kanssa? kysyin hymyä peitellen, unelmoitte isosta hääjuhlasta
Mikä häät, äiti? Älä viitsi! Voit ihan hyvin vuokrata taas sen yksiön.
Miksi? Asut siellä, varmaan totuit?
Ei, mieluummin kotiin, ja sinullehan se sopii?
Mulle se sopii aina, sanoin, etenkin kun Helmi ja lapset ovat taas muuttaneet pois. Meillä on taas hiljaistaIllalla Miika istui olohuoneessa, vanhemman kotisohvalla tuijottaen hiljaa keittiön hämärään. Takaisin lähtöpisteeseen mutta jotenkin ei enää ihan samaan. Hän oli nähnyt, mitä vapaus maistui; vaikeus, pettymys ja sudenkuopat, jotka aikuisuus tuo. Silti, omat jäljet jäävät aina. Ei koiraa, ei harpistia, ei juhlia, mutta jotain muuta oli jäänyt: rohkeus ottaa askel.
Sanni istui hänen viereensä, ensimmäistä kertaa kuukausiin rauhallisena. Hän hipaisi Miikan kättä. Kiitos kun tulit kotiin, hän sanoi hiljaa. Miika nyökkäsi, eikä kumpikaan sanonut enempää.
Hetken päästä Sanni nousi ja avasi parvekkeen oven. Kevät oli tuonut kaupungin ulos, lapset naurahtelivat pihalla. Miika nousi, meni katsomaan. Hän ei enää ollut poika, joka pakeni vastuuta; hän oli vähän kolhiintunut, mutta toisaalta tullut viisaammaksi edes hitusen.
Sanni huomasi sen. Hän hymyili, kun ovikello soi Helmi palasi käymään, tällä kertaa vain käymään, lapset nauraen juoksivat sisään. Kaikki oli taas sekaisin ja eläväistä, mutta nyt ei ketään ahdistanut. Miika istahti lattialle lasten viereen, laittoi radion päälle.
Aavaa ei enää kuulunut. Tuisku sai uuden kodin ystävälliseltä naapurilta, ja joskus Miika kävi häntä katsomassa, kiitollisena siitä, ettei tarvinnut olla se, joka aina pelastetaan tai joka pelastaa toisen.
Sanni pesi kupin, vilkaisi ulos ja mietti: vapauteen kuuluu myös paluu, mahdollisuus tulla kotiin, kun muualla ei voi olla. Ehkä kaikista juhlista tärkein on se, että voi tulla takaisin ilman häpeää.
Keittiön ikkunan takana Helsinki levittäytyi, kadut ja talot, jokainen ihmisen oma taival. Sanni nousi, sulki radion, ja sanoi Miikalle: Tule, keitetään kahvit. Juhlapäivä tai ei täällä se elämän maku on.
Miika hymyili, vastasi hiljaa: Niin, äiti. Nyt tiedän.
Ja niin he kaksin, vähän vanhempina ja sydän kevyempänä, joivat kahvit ja antoivat illan tulla. Ilmassa leijui vapauden tuoksu ei riehakkaana, vaan lempeänä, arjen lämmössä.
