Keskiviikon rauhallisena iltapäivänä matkustin junalla Helsingistä Hämeenlinnaan; vaunu ei ollut juuri lainkaan täynnä. Viereeni istahti vanhempi nainen, joka selvästi oli matkalla maaseudulle hoitamaan kasvimaataan samoin kuin minä ja monet muut tässä vaunussa. Ajatukset vaimoni menehtymisestä alkoivat taas vyöryä mieleeni. Ennen sairastumistaan kävimme aina yhdessä omalla viljelypalstallamme, mutta hänen poismenonsa jälkeen olin vältellyt paikkaa, yksinäisyyden ja kaihon vallassa.
Kun juna pysähtyi Riihimäen asemalla, nainen kääntyi puoleeni ja sanoi sanat, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin: Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on aikaa tehdä paljon. Nämä olivat juuri ne sanat, joita edesmennyt vaimoni tapasi sanoa. Hämmästyneenä nyökkäsin ja aloimme jutella puhuimme vuoden huonosta sadosta, ankarasta talvesta ja toiveista tulevaa kasvukautta varten.
Saavuttuamme bussipysäkille hämmästelin, etten ollut aiemmin tavannut tätä naista. Kävelimme jonkin matkaa yhdessä, kunnes tiemme erosivat. Saavuttuani vihdoin omalle palstalleni huomasin, että se oli kasvanut umpeen pitkän poissaoloni aikana. Silti keskustelu junassa piristi mieltäni, ja tunsin innostusta palata vanhaan paikkaan.
Uudenlaisella tarmolla ryhdyin kitkemään ja kaivamaan penkkejä. Tyydytys kuohkeasta ja ravinteikkaasta maasta sai minut päättämään, etten ainakaan vielä myisi palstaani. Nautin tauosta istuen vanhalla penkillä söin makkara-voileipää ja join kuumaa teetä. Tuulessa keinuvat suomalaiset suosikkini, siniset ja valkoiset akileijat, sekä kypsät omenat uuden omenapuun juurella toivat mieleen mukavia muistoja.
Mielialani parani huomattavasti, ja päätin käydä palstalla useammin. Kun poimin kanttarelleja lähimetsässä, tuntui kuin paino olisi nostettu sydämeltäni. Halusin jatkaa tätä työtä, sillä se toi elämään iloa ja merkitystä.
Kotimatkalla kohtasin saman vanhan naisen uudelleen. Jaoimme tuoreita omenia ja nauroimme jutellessamme päivän askareista. Hän rohkaisi minua jatkamaan ja totesi, että elämässä on vielä paljon edessä että työn ilo ja tarkoitus löytyvät luonnosta ja arjen tekemisestä. Kun jäin pois omalla pysäkilläni, hymyilin auringonlaskulle. Ymmärsin, että parhaan lohdutuksen löytää usein pienistä hetkistä ja yhteydestä toiseen ihmiseen, ja että suru väistyy vähitellen työn ja luonnon myötä.
