Kun kampaaja laittoi hiuksiani aikoinaan, kävimme keskustelun, joka on jäänyt mieleeni pysyvästi. Olin miettinyt pitkään, pitäisikö lähettää lapseni musiikkikouluun. Vastassa oli kaksi haastetta: pitäisi ostaa piano, ja kaikki vastuulliset tehtävät kuljetukset tunneille sekä avustaminen harjoittelussa olisivat minun harteillani. Toisaalta, lapsellani oli palava halu soittaa musiikkia.
Keskustelun aikana kampaaja jakoi oman tarinansa: Synnyin pienessä suomalaisessa kaupungissa, ja laulaminen veti minua puoleensa lapsesta asti. Etsin aina mahdollisuuksia harjoitella kerhoissa, yhteisötilaisuuksissa ja koulun musiikinopettajien kanssa. Omistin sydämeni musiikille ja opin myös soittamaan pianoa. Tiesin jo varhain, että musiikki oli minun kutsumukseni. Kaikki, jotka kuulivat minun laulavan, tunnistivat lahjani.
Kuitenkaan kaupungissamme ei ollut mahdollisuutta syvälliseen musiikkikasvatukseen. Kun olin noin yhdeksänvuotias, ja kävin vielä ala-astetta, meille tuli eräänä päivänä luokkaan ryhmä vieraita. He pyysivät meitä taputtamaan, sitten valitsivat muutaman oppilaan laulamaan. Kolme meistä, minä mukaan lukien, kutsuttiin saliin. Pitkään vuorottelimme instrumentille, lauloimme kuulemia lauluja, taputimme tahteja ja yritimme arvata säveliä. Kuukaudet vierivät, ja melkein unohdin koko kokemuksen. Lopulta äitini löysi postilaatikosta kirjekuoren, jossa luki punaisella ja paksulla kirjaimella HAKEMUS. Olin ainoa koulustamme, joka hyväksyttiin arvostettuun musiikkikouluun Helsinkiin.
Koulu huolehti kaikista kustannuksista, mitään maksua ei pyydetty. Koko muutto Helsinkiin kohtasi kuitenkin vanhempieni vahvan vastustuksen. He kieltäytyivät päättäväisesti, varsinkin kun muutos liittyi musiikkiuraani. Vanhempani työskentelivät tehtaassa ja olivat ylpeitä työstään, pitäen sitä oikeana ja rehellisenä toimenpiteenä. He neuvoivat minua jättämään haaveet ja hankkimaan vakaan ammatin. Vuoden ajan sain kutsuja joka toinen kuukausi, mutta lopulta ne lakkasivat tulemasta. Silloin ymmärsin, että jotakin oli muuttunut sisälläni. Haluni laulaa katosi, eikä ajatus koulusta enää vetänyt. Silti toivon pilkahdus syttyi täyttäessäni neljätoista vuotta, kun bändin johtaja ja säveltäjä etsi uutta solistia. Hän tarvitsi nuorta tyttöä ja monen hakijan joukosta valitsi minut.
Tunsin taas mahdollisuuksien siivet kasvavan selkääni en ollut menettänyt lahjaani! Ikävä kyllä, ehdin olla mukana vain muutamissa harjoituksissa ennen kuin vanhempani saivat tietää asiasta ja kielsivät minua lähtemästä heidän mukaansa, vedoten huoleen heidän aikeistaan. Siitä hetkestä alkoi musiikin etsimisen loppu. Myöhemmin jätin opinnot, liityin iloiseen ystäväporukkaan ja antauduin tupakoinnin ja viinin juonnin pariin, jotka silloin olivat tavallisia meidän kaupungissamme. Useimmat ympärilläni osallistuivat samanlaiseen toimintaan. Yhdeksännen luokan juuri päättyessä pääsin lukioon, mutta elämäni jatkui alamäkeen. Vielä tänäkin päivänä jokainen noista kutsuista on äitini muistoalbumissa. Hän nostaa ne esiin aika ajoin, lukee uudestaan ja laittaa ne takaisin paikoilleen.
