Olimme vaimoni kanssa aivan pyörällä päästä, kun tyttäremme Salla kertoi menevänsä naimisiin. Salla oli vasta täyttänyt 18 vuotta, eikä häntä saanut enää käännytettyä toisiin ajatuksiin millään.
Anoppini, Sallan isoäiti, tenttasi edelleen häntä:
Salla-kulta, oletko raskaana?
En, mummu, en ole.
Sallan sulhanen oli häntä vain kaksi vuotta vanhempi. Kävimme asian läpi hänen vanhempiensa kanssa ja sovimme, että juhlat pidetään meillä kotona Espoossa. Salla ei ollut mielissään.
Tämähän on ihan vanhanaikaista! Voitaisiinko järjestää jotain nykyaikaisempaa?
Siitä riideltiin pitkään. Lopulta päädyimme varaamaan juhlat ravintolaan Helsingin keskustassa. Salla valitsi kalleimman mahdollisen menun. Me ja sulhasen vanhemmat olimme aika harmissamme.
Salla purskahti itkuun:
Mennäänhän naimisiin vain kerran elämässä.
Otettiin molemmat pariskunnat pankista laina. Lisäksi sulhasen vanhemmat ostivat Sallalle timanttisormuksen, josta hän oli haaveillut. Kävin vielä yhdessä Sallan kanssa valitsemassa hänelle upean hääpuvun.
Halusimme mennä maistraattiin meidän vanhalla Toyotalla, mutta Salla ei siitä pitänyt.
Vuokratkaa nyt edes jeep!
Yritin perustella, että se tulee kalliiksi.
Mutta minä haluaisin niin paljon, hän vain toisti.
Vuokrasimme sitten jeepin heille hääpäivää varten. Hääpäivän koittaessa olimme aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti. Koko juhlaan paloi kymmeniätuhansia euroja. Salla ja hänen miehensä erosivat jo puolen vuoden päästä.
Salla ei vain tuntunut pitävän avioliitossa olemisesta. Hänellä oli paljon valittamista aviomiehestään.
Muistin, kun itse menin naimisiin. Olin pukeutunut nätisti toppiin ja hameeseen, ja sulhaseni odotti minua maistraatin ovella kimppu käsissään. Olemme olleet yhdessä jo 20 vuotta ja saaneet lapsen. Iso häät eivät todellakaan ratkaise perheonnen kohtaloa.
En ole muutenkaan häitä vastaan, mutta kaikessa pitää olla kohtuus. Toivon, että seuraavalla kerralla Salla toimii harkitummin.
