Tyhjyyteen tuijottaen Mikko ja Anni avioituivat 19-vuotiaina. He eivät voineet elää tai hengittää ilman toisiaan – rakastivat hurjasti ja kiihkeästi. Niinpä vanhemmat päättivät nopeasti naittaa nuoret, ettei mitään sopimatonta tapahtuisi… Häistä tuli runsaat ja ikimuistoiset, kaikki perinteet mukana: nalle auton konepellillä, kukkaloistoa, ilotulituksia, juhlasali täynnä, huutoja: “Suklaata pöytään!”… Annin vanhemmat eivät voineet osallistua juhlakuluihin – niukasta palkastaan riitti juuri ja juuri arkeen ja… kaljaan. Koko juhlan kustansi sulhasen äiti, jonka nimi oli Aino Antero. Aino Antero ymmärsi, ettei hänen kaksiosainen nimensä ollut helppo, joten häntä kutsuttiin leikkisästi “Annukka”. Annukka yritti estää poikaansa Mikkoa tapaamasta tyttöä, jonka vanhemmat ryyppäsivät rankasti. Mutta mitäpä siitä – Mikko vakuutti, ettei Annilla ole mitään juopottelugeenien vaikutuksia. Heidän suuri rakkautensa voittaisi kaiken perinnöllisen pahan. Annukka varoitti Mikkoa: – Muista, poika, ettei omenapuu kasva kuuseksi. Voi olla, että rakkautenne on lyhyempi kuin varpusen pyrstö… Anni ja Mikko elivät onnen kynnyksellä – kaikki tuntui mahdolliselta, maailma oli heidän jalkojensa juuressa. Mutta elämä kertoi oman tarinansa… Annukka ja hänen miehensä lahjoittivat hääparille asunnon: – Eläkää ja nauttikaa, lapset! Alku oli onnellinen. Anni synnytti kaksi tytärtä – Tiinan ja Saaran. Mikko piti heitä elämänsä suurimpana ilona. Mutta viisissä vuodessa Anni alkoi kadota öiksi, ja palatessaan leijui ympärillä vahva alkoholin tuoksu. Mikko kysyi selitystä – Anni ensin vaikeni, sitten ilmoitti, ettei koskaan ollut rakastanut Mikkoa: kyse oli vain nuoruuden ihastuksesta. Nyt hän oli löytänyt Sen Oikean – joka tosin oli naimisissa ja omisti jo kolme tytärtä. Mikko jäi yksin petturuuden kalvaessa sydäntä. Anni muutti uuden miehensä kanssa syrjäkylään ja jätti tytöt mummonsa hoiviin. Annukka, luonteikas ja napakka, otti lapsenlapset huostaansa ja hemmotteli heitä. Mikko liittyi velton toivon ajamana herätysliikkeeseen, jonka kautta hänet naitettiin leskelle, jolla oli kaksi poikaa. Uudesta avioliitosta tuli kiireinen ja tytärten välinen yhteys katkesi. Mikko teki, kuten käskettiin, vaikka kaipasi yhä Anniin. Seitsemän vuotta kului, kunnes Anni palasi yllättäen nelivuotiaan Maijan kanssa. Annukka epäili ja urkki: Mikä toi sinut takaisin? Saitko potkut? Anni kertoi lähteneensä juovasta, väkivaltaisesta miehestä. Sai jäädä, muttei kauaa – pian Anni katosi jälleen, jättäen Maijan mummolle. Nyt Annukan huomassa eleli kolme tyttöä, jotka rakastivat ja säälivät isoäitiään ja isoisäänsä. Vuodet kuluivat… Lopulta Annukka ja hänen miehensä poistuivat ajasta. Tina meni naimisiin, mutta jäi lapsettomaksi. Saara jäi yksin, pitkän palmikon kanssa. Maija synnytti teini-iässä lapsen ja muutti Annin luo kylään. Nuoruus hiipi pois, vanhuus tuli kutsumatta. Anni asui yksin; “sielunsa rakkaus” oli päätynyt sairaana tyttäriensä luo kaupunkiin. Kyläläiset kutsuivat Annia häpeämättömäksi juopoksi – huonot puheet kiersivät. Mikko pakeni uudesta vaimostaan ja yhteisöstään, jäi yksin – asui äitinsä vanhassa asunnossa, seuranaan kolme kissaa. Silti, joskus onni kolkutti Mikon ja Annin ovelle…

TUIJOTTAEN TYHJYYTEEN

Olin yhdeksäntoistavuotias, kun menimme naimisiin Ailin kanssa. Olimme niin rakastuneita, ettemme voineet olla hetkeäkään erossa; hengitimme samaa ilmaa. Rakkaus oli aivan päätöntä, suorastaan nuoruuden huumaa. Eihän siinä auttaneet vanhempien toiveet kun päättivät, että on parempi siunata liitto nopeasti, ettei tulisi mitään huteraa.

Hääjuhlat järjestettiin viimeisen päälle. Kaikki oli, kuten Suomessa asiaan kuuluu: hääkulkue kirkon pihasta hääpaikalle, morsiuskimppu, kukkia joka pöydällä, iloisia huutoja ja serkun bändikin lavalla. Hääkarkit olivat omatekoisia, ja sukulaiset toivat salmiakkia tuliaisina.

Ailin vanhemmat eivät osallistuneet juhlan rahoitukseen, sillä heidän palkkansa riitti juuri leipään ja olueen. Kaikki kustannukset hoiti äitini, Leena-Liisa Lahtinen. Leena-Liisa tiesi nimensä olevan vähän hankala, joten pyysi kutsumaan itseään vain Leenaksi.

Leena yritti hillitä minua, ettei kannattaisi aloittaa tulevaisuutta tytön kanssa, jonka vanhemmat juovat kuin korsteenit. Katsos, ei koivusta kasva appelsiineja. Entä jos teidän rakkaus kestää vähemmän kuin variksen lento? Näin varoitteli viisaasti äitini. Minä tietysti vain vakuutin, että Aili on koko elämäni, eikä hänen vanhempien taipumuksilla ole mitään merkitystä. Meidän rakkaus peittää kaiken.

Tuolloin olimme molemmat varmoja, että elämä on pelkkää iloa ja onnea. Tuntui, että maailma on avoin meille.

Elämä kuitenkin opetti meitä nopeasti.

Leena ja isä antoivat meille lahjaksi asunnon Vantaalta. Elkää muuta pyytäkö, olkaa onnellisia! Alkuun perhe-elämä oli rauhallista ja hyväntahtoista. Aili synnytti kaksi tytärtä; Meeri ja Sinikka. Rakastin tyttöjä sydämeni pohjasta. Tunsin olevani kodin isäntä ja siitä ylpeä.

Mutta viiden vuoden päästä Aili alkoi kadota öisin. Kun hän palasi, tunsin aina vanhan viinan hajun. Yritin kysellä, mutta Aili vain mökötti. Lopulta hän löi totuuden vasten kasvoja: En ole koskaan rakastanut sinua. Nuoruuden sekoilua. Nyt minulla on mies, josta oikeasti välitän. Sillä ei ollut väliä, että miehellä oli jo kolme tytärtä ja vaimo.

Menin täysin tolaltani. Tuntui, kuin sisälle olisi tullut paksu sumu, enkä löytänyt tietä ulos. Petettynä mietin, miten voin selviytyä ilman rakkautta. Aili muutti pois uuden miehensä kanssa jonnekin pikkukylään. Hän vakuutti, että kun on oikean ihmisen kanssa, savupirttikin muuttuu paratiisiksi.

Meeri ja Sinikka jäivät minulle. Äitini Leena nappasi tytöt siipiensä suojaan, sillä minulla oli kädet täynnä surua ja avuttomuutta. Leena oli eläväinen ja lämminsydäminen, ja hemmotteli tyttöjä minkä ehti.

Vietin jonkin aikaa haahuillen. Sitten ystävä suostutteli minut mukaan uskonnolliseen yhteisöön. Pian yhteisön johtaja järjesti minulle uuden vaimon leski nimeltä Kyllikki, jolla oli omat pojat: Oskari ja Veeti.

Tytöt jäivät äidin ja isän luokse. Kyllikki oli jatkuvasti huolissaan omista pojistaan ja asetti heidät etusijalle. Joka kerta, kun mainitsin Meerin ja Sinikan, Kyllikki tokaisi: Kyllä heidän äitinsä huolehtii. Sinun pitää viedä Oskaria pian kerhoon ja ruokkia Veeti! Kuuntelin, nyökkäilin, tottelin.

Aili oli silti mielessä. Lopullisesti kuitenkin ymmärsin, ettei paluuta ole.

Seitsemän vuoden kuluttua Aili ilmestyi yllättäen äitini ovelle. Hänellä oli pieni noin nelivuotias tyttö mukanaan. Äitini katsoi Ailia tiukasti:
No jopas on! Elämä on sinut riepotellut, Aili. Onko tuo sinun tyttäresi?
On, Maija. Saadaanko me asua täällä vähän aikaa? Aili käveli hermostuneesti ovensuussa.
Etpä olisi tullut mieleen. Onko pihalle potkittu? kysyi Leena.
Ei vaan lähdin itse. En jaksa enää. Mies hakkaa ja ryyppää, Aili avautui.
Itsehän valitsit, ei kukaan sinua väkisin vienyt. Mikset mennyt omien vanhempiesi luo? äitini piikitteli.
Ikävä tyttöjä, siksi tulin. Et kai kiellä näkemästä heitä? Aili koetti rohkaistua, arvaten äitini lempeyden.
Vai että nyt muistit lapset! Kylläpä olet käki, Aili! Leena puuskutti.

Tytöt, nyt jo teinejä, palasivat koulusta. Katselivat vierasta naista pelokkaasti. Tiesivät tämän olevan oma äiti, mutta sydämessä ei ollut pienintäkään hellyyttä. He olivat katkeroituneet.

Äitini otti kuitenkin Ailin ja Maijan suojiinsa ei voinut jättää kadulle. Mutta kuukautta myöhemmin Aili hävisi jäljettömiin. Selvisi, että hän oli palannut takaisin juopon miehensä luo ja jätti Maijan isovanhempien hoitoon. Nyt Leenan ja isän hoteissa oli kolme lapsenlasta. Tyttöjen kesken kodissa vallitsi lempeys, yhdessäolo ja reiluus.

Vuodet vierivät.

Leena ja isä poistuivat ajasta ikuisuuteen. Meeri meni aikuisena naimisiin, mutta perhettä ei koskaan tullut. Sinikka valitsi yksin elämän pitkän mietinnän jälkeen. Maija tuli raskaaksi seitsemäntoistavuotiaana tuntemattomalle pojalle, muutti äitinsä Ailin luokse syrjäkylälle.

Nuoruus hiipi pois ilman hyvästejä, vanhuus tuli tervehtimättä. Aili eli pitkään yksin, kun hänen ryyppykaverinsa haettiin kaupunkiin tyttärien luo hoidettavaksi sairastui pahasti. Tytär syytti äitiä isän huonosta kunnosta. Lopulta jopa tokaisi kylmästi: Älä tunge nokkaasi muiden asioihin! Kylä tuntui kutistuvan, naapurit tiesivät kaiken, ja kenenkään maine ei ollut salassa. Ailin sanottiin olevan häpeämätön juoppo.

Itse en kestänyt elämääni Kyllikin kanssa. Erosin ja lähdin pois yhteisöstä. Jäin yksin kuin luuvalo, asuin äidin vanhassa asunnossa Helsingissä. Elin säästöliekillä, nukuin kylmässä ja pidin kolmea kissaa seurana, etten ihan sekoaisi. Siinäpä se rakkaus.

Ja silti, joskus ilo ja onni koputtivat meidänkin oveen. Ehkä elämä olisi voinut olla toisenlainen, jos olisimme osanneet arvostaa sitä mitä meillä oli. Tätä mietin nyt vanhana ettei onni koskaan tule ulkoa, vaan ensin pitää oppia katsomaan omassa sydämessä.