Olin jo täyttänyt 52 vuotta, kun löysin todellisen rakkauteni ja menimme naimisiin, vaikka olimme molemmat jo elämän myöhemmässä vaiheessa. Miehelläni on aikuinen tytär, 25-vuotias Senja, joka on itsekin äiti. Hän oli juuri käynyt läpi avioeron, ja vaikeuksien keskellä hän päätti muuttaa lähemmäs isäänsä saadakseen tukea.
Aluksi vaihdoimme vain tervehdyksiä videopuheluiden kautta, pysyimme etäisinä. Kun Senja muutti Tampereelle, aivan lähelle meitä, kävi pian ilmi, että hän ei hyväksynyt minua. Olen yrittänyt tutustua häneen ja jutella, mutta hän näyttää näkevän minut uhkana kilpailijana isänsä huomiosta. Hän uskoi, että ilman minua hän olisi jatkanut asumista isänsä kanssa vanhassa talossaan Kalevassa.
Ratkaisua etsiessä ehdotin, että Senja voisi muuttaa meille asumaan, sillä meillä oli tilaa kodissamme. Yllättäen hän kertoi, ettei isänsä haluaisi tätä, koska olimme juuri avioituneet. Juttelin mieheni kanssa ja hän myönsi Senjan olevan oikeassa. Hän ei halunnut, että tytär näkisi mahdollisia riitoja tai ristiriitoja, joita uusperheen arjessa voisi tulla.
En väitä vastaan sitä, että mieheni auttaa tytärtään; minusta on itsestään selvää, että isä tukee lastaan. Silti yllätyin Senjan syytöksistä, että minä olisin hänen vaikeuksiensa alku ja juuri. Haluaisin hänen ymmärtävän, että rakastan hänen isäänsä sellaisena kuin hän on en minkään taloudellisen hyödyn vuoksi. Senja tuntuu ajattelevan, että ilman minua kaikki isänsä tuki suuntautuisi vain hänelle ja hänen tyttärelleen. Todellisuudessa mieheni tekee parhaansa auttaakseen heitä, mutta raha on tiukoilla, eikä siitä silti riitä enempään.
Toivon, että voisin olla hyvissä väleissä Senjan kanssa, mutta hänen asenteensa tekee sen kovin vaikeaksi. Uskon kuitenkin, että ajan, puhumisen ja ymmärryksen avulla voisimme ehkä löytää yhteisen sävelen ja rakentaa perheen, jossa jokainen tukee ja välittää toisistaan sellaisen perheen, jossa on suomalainen lämpö ja sisu.
