Oma siskoni on kovin outo siinä suhteessa, miten hän kohtelee lastaan. Hän ylistää tytärtään aivan liikaa ja uskoo, että meidän muidenkin tulisi kokea asiat juuri niin kuin hän itse kokee. Mutta eihän elämä mene niin.
Tyttö on vasta viiden ikäinen. Minulla ei ole häntä vastaan mitään totta kai me kaikki rakastamme häntä sukulaisena, mutta ei siinä sen enempää. Meillä on omat lapsihuolemme ihan riittävästi.
Siskoni vain kuvittelee, että hänen lapsensa on harvinainen ja jotenkin ihmeellinen. Kaikkien pitäisi kutsua häntä enkeliksi. Ja koska enkelit eivät koskaan muka tee väärin, pitäisi kaikki hänen tekonsa aina antaa anteeksi.
Näin ainakin sisko itse haluaa. Siksi kukaan ei oikeastaan innostu, kun hän tulee kylään. Ja yhtä epämukavaa se on mennä hänen luokseen. Mutta kun olemme paitsi siskoja, myös kollegoita samassa työpaikassa, joskus on pakko puhua työasioistakin.
“Soita poikkea kahville”, sisko ehdottaa puhelimessa. “Teen sinulle mun lemppari munakkaan.”
Hän on kyllä mestari keittiössä, erityisesti se munakas on hänen bravuurinsa.
“Kohta tulen”, lupaan lyhyesti ja suljen puhelimen.
Etsin avaimia, ja päätän pysähtyä leipomoon ostamaan pullaa kahvia ei muuten selviä. Saavun perille, ja sisko istuu ruokkimassa lastaan. Hän viittaa minut pöytään ja istahdan seuraan. Juttu luistaa hetken, kunnes hän sanoo:
“Syö tästä”, hän sanoo ja työntää eteeni lautasen, jossa selvästi on jo maistettua munakasta. “Aino ei jaksanut syödä loppuun.”
Siinä kohtaa sisälläni kiehahtaa:
“Eikö täällä enää puhtaita lautasia käytetä?” kysyn pidätellen ärtymystäni.
“Minun Aino on maailman siistein lapsi. Hänen kätensäkin on aina puhtaat”, sisko vastaa vetäen lastaan lähemmäs, vaikka tämä istuu siinä nenäänsä kaivaen.
Se riitti. Naurahdan kuivasti ja päätän, etten enää mene siskon luo lounaalle.
Miten sinä olisit toiminut minun paikallani?
