Oma siskoni on erikoinen tapaus. Hän ylistää omaa lastaan ylenpalttisesti ja kuvittelee, että meidän muidenkin pitäisi tuntea samoja asioita kuin hän itse. Mutta niinhän se ei tietenkään ole.
Hänen lapsensa on vasta viisivuotias. Ei minulla mitään sitä vastaan ole rakastammehan toki häntä, sukulaisena, mutta eipä sen enempää. Omissa lapsissammekin riittää huolta ja tekemistä.
Siskoni taas on elänyt siinä uskossa, että hänen tyttärensä on jotenkin poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen. Häntä pitäisi kutsua enkeliksi. Ja kun enkelit eivät muka tee virheitä kaikki mitä tämä enkeli tekee, täytyy hänen mielestään antaa anteeksi ilman muuta.
Sellainen ajattelu sopii hänelle itselleen, mutta muille se ei varsinaisesti naurata. Siksi ei ole hääviä mennä hänen luokseen kylään. Eikä hänkään meille juuri mielellään tule. No, sattuu vielä niin, että olemme siskoni kanssa myös työkavereita ja työskentelemme samassa firmassa. Oli siis pakko sopia jostain töihin liittyvästä.
Tule käymään, siskoni ehdotti päivän aikana puhelimessa. Teen sulle taas sitä sun lempimunakasta, nähdään lounaalla.
Hän todella on keittiössä mestari, erityisesti munakkaissaan.
Tulen kohta, vastasin lyhyesti ja lopetin puhelun.
Aloin etsiä auton avaimia. Ajattelin poiketa leipomoon hakemaan voileiväksi jotain hyvää. Ilman teetä ei kuitenkaan selvitä. Saavuin, ja siellähän sisko istuu ruokapöydässä ja syöttää lastaan, viittoen minua mukaan pöytään. Niinpä istahdan, ja hetken päästä sisko ilmoittaa:
Ota tuosta, hän sanoo ja siirtää eteeni epämääräisen näköistä munakasta lautasella. Sanni ei jaksanut syödä kaikkea.
Siinä vaiheessa minulla meni kuppi nurin:
Eikö teillä ihan oikeasti ole enää puhtaita lautasia talossa? sain kysyttyä jotenkuten hillitysti.
Mun Sanni on kyllä maailman siistein lapsi. Ja hänen kätensä ovat aina puhtaat, sisko vakuutteli, samalla kun veti tytön tiukemmin kainaloonsa tämän kaivaessa nenäänsä.
Siinä kohtaa huokaisin syvään. Enkä ole sen jälkeen enää hänen luonaan lounaalla käynyt.
Mitä sinä tekisit minun tilanteessani?
