Suostuin katsomaan parhaan ystäväni lasta, tietämättä, että se oli mieheni lapsi.
Parhaalle ystävälleni, Kaisalle, tuli aikoinaan yllättävä raskaus neljä vuotta sitten. Silloin oma elämäni oli aika tasapainossa: olin naimisissa, talous kunnossa, koti siistinä. Kaisa taas oli yksin, ilman parisuhdetta tai vakituista tuloa. Eräänä päivänä sain häneltä puhelun Kaisa itki ja kertoi, ettei tiennyt, mitä tekisi vauvan kanssa. Seuraavana päivänä pitäisi jo mennä töihin, eikä hänellä ollut ketään, jolle lapsi jättää. Hän pyysi:
Sinä olet ainut ihminen, johon voin luottaa.
En edes miettinyt asiaa vaan suostuin. Kaisa oli ollut ystäväni vuosia, olimme käyneet yhdessä lähes kaikki Kallion kahvilat läpi.
Aluksi lapsi oli meillä vain pari tuntia silloin tällöin. Pian päivät venyivät koko päivän mittaisiksi. Ruokin häntä, kylvetin, nukutin sylissä. Mieheni Jari oli myös kotiympyröissä leikki lapsen kanssa, kantoi tätä olallaan ja ramppasi lelukaupassa vähän turhan usein. Eihän siinä ollut mitään erikoista, päinvastoin: minusta se tuntui suorastaan suloiselta.
Kaisa tuli meille harva se päivä joskus jäi lounaallekin. Monesti juttelin Jarin kanssa keittiössä ja Kaisa lepäili makuuhuoneessa. Eipä siinä käynyt mielessäkään, että jotain olisi pielessä. Luotin heihin molempiin. Ehkä vähän liiankin paljon en osannut varoa.
Ajan myötä aloin huomata asioita, jotka nyt katsottuna olivat vähän liiankin selvät merkit. Lapsella oli sama nenänpää kuin Jarilla, sama kiero hymy. Mutta selitin asian itselleni parhain päin eihän se nyt niin voi olla, eihän? Kerran lapsi kutsui minua äidiksi leikin tiimellyksessä. Kaisa nauroi ja sanoi, että lapset vain sekoilevat helposti. Nauroin sitten itsekin parempi nauraa kuin miettiä liikaa.
Kaikki romahti sinä päivänä, kun lapselle nousi kuume. Kaisa oli silloin Jyväskylässä ja puhelin äänettömällä. Panikoiduin ja vein lapsen Meilahden päivystykseen. Jari lähti mukaan. Paikalla kysyttiin isän tietoja. Kukaan ei ehtinyt edes kysyä, kun Jari jo ilmoitti koko nimensä.
Katsoin Jaria välittömästi ja kysyin suoraan:
Miksi kerroit tuon?
Hän vastasi:
En tiedä olin ehkä vähän stressaantunut.
Mutta ilme kertoi ihan muuta.
Kun pääsimme ulos sairaalasta, vein Jarin parkkipaikalla seinää vasten ja sanoin:
Onko tämä lapsi sinun?
Ensin hän kielsi kaiken väitti, että olen nalkuttava, hullu ja miten tuollaista edes kuvittelen. Mutta toistin kysymyksen, uudestaan ja uudestaan. Sitten tuli hiljaisuus. Jari laski katseen maahan. Se hiljaisuus kertoi kaiken.
Samana iltana soitin Kaisalle ja pyysin tulemaan. Kun hän tuli, kysyin nappiajoilta:
Onko lapsi minun mieheni?
Kaisa alkoi nyyhkyttää. Sanoi kyllä. Sanoi:
En ikinä halunnut satuttaa sinua.
Sanoin takaisin:
Sinä jätit minut hoitamaan hänen lastaan, etkä edes kertonut totuutta.
Kaisa tunnusti, että raskauden alussa Jari oli anonut, ettei minulle kerrottaisi asiasta sanaakaan. Hän lupasi hoitaa oman osansa, mutta niin ettei minulle paljastuisi mitään. Ja niinhän siinä sitten kävi: lapsi oli jatkuvasti meidän kotona, ruokapöydässä söi minun kokkaamaa ruokaa, minä maksoin kauppalaskut, minä nukutin illalla.
Sillä hetkellä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Siksi lapsi vietti niin paljon aikaa meillä. Siksi Jari ei ikinä valittanut. Siksi Kaisalla oli minuun niin kova luotto. Olin ollut lastenhoitaja, huolehtija ja melkein äiti mieheni lapselle.
Jokin minussa meni rikki.
Erosin Jarista saman viikon aikana. Kaisa jäi myös elämästä pois. Paluuta ei ollut.
Ei lapsessa ollut mitään vikaa tiesin sen. Mutta en vaan enää jaksanut nähdä häntä. Nyt asun rauhassa omassa kodissani, ilman niitä ihmisiä, jotka pettivät minut.
Eikä tunnu enää pahalta, ainoastaan kevyeltä.
