Kuvittele, että tapasin miehen, Kaarlon, joka on 62-vuotias. Oltiin nähty puolisen vuotta ja kaikki vaikutti todella lupaavalta. Hän oli leski, todella sivistynyt, paljon lukenut ja herrasmies viimeisen päälle. Olen siis itse 43 ja pitkän eroputken jälkeen ajattelin jo, ettei minulle enää sovi kukaan mutta sitten tuli Kaarlo.
Hän jutteli aina fiksuja puhuu kunnioituksesta, kumppanuudesta ja siitä, ettei hänen iässään enää kaipaa mitään pelejä. Ja musta tuntui, että hän tarkoittaa joka sanaa.
Sitten Kaarlo ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan mökille, joka on noin neljänkymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Paikka oli aivan uskomattoman hieno: täydellinen nurmikko, ruusuja talon edessä, kaikki järjestyksessä Niin järjestyksessä, että siitä tuli melkein outo olo.
Meidät vastaanotti hänen tyttärensä, Sirpa. 37-vuotias, naimaton, asuu edelleen isänsä kanssa ja auttaa mökkihommissa. Kaarlo esitteli Sirpan ylpeänä: Tämä on minun oikea käteni. En tiedä, mitä tekisin ilman Sirpaa. Sirpa hymyili kohteliaasti, mutta jotenkin siinä ei ollut lämpöä, enemmänkin sellaista etäistä asiallisuutta.
Illalla: jokin ei sopinut kuvioon
Syötiin iltapalaa terassilla. Kaarlo kertoi vanhoja juttuja, nauroin mukana, mutta Sirpa oli hiljaa. Hän kaatoi isälleen kahvia, toi voileipiä, varmisti koko ajan että kaikki on Kaarlolla kohdallaan. Tätä olisi voinut pitää suloisena, ellei kaikki olisi tapahtunut niin mekaanisesti kuin joku olisi ohjelmoinut näin käyttäytymään.
Koetin keskustella Sirpan kanssa:
Sirpa, missä työskentelet?
Autan isää, hän vastasi lyhyesti.
Entä aiemmin, olitko töissä?
Olin, mutta äidin kuoltua jäin tänne. Kaarlo puuttui keskusteluun nopeasti:
Sirpa on minun enkeli. Ei jättänyt minua yksin vaikeana aikana.
Hän sanoi sen niin hellästi, että tuli itselle vähän ulkopuolinen olo, kuin olisin kuullut jotain liian henkilökohtaista.
Ilta päättyi nopeasti. Kaarlo näytti minulle vierashuoneen: kodikas, siisti, käsin kirjailtua tyynyliinaa. Yritin nukahtaa mutta olo oli outo ja levoton, enkä tajunnut miksi.
Aamu: kierros talossa
Kaarlo lähti heti aamusta piipahtamaan kaupassa, joten jäin Sirpan kanssa kahdestaan.
Menin keittiöön, Sirpa laittoi aamiaista, lähes täysin hiljaisuudessa. Tunnelma oli kireä. Sitten hän kysyi yhtäkkiä:
Haluatko nähdä taloa?
No mikäs siinä. Käytiin huone huoneelta: Kaarlon työhuoneessa tuoksui nahka ja sikari, antiikkikalusteita ja hyllymetreittä kirjoja. Olohuone oli kuin kotimuseo. Kaikki aivan millilleen paikallaan.
Käveltiin käytävän viimeiselle ovelle, ja Sirpa pysähtyi:
Tämä on sitten minun huone.
Hän avasi oven, minä jäin ovenrakoon seisomaan ja ihan oikeasti, mun suu loksahti auki.
Tyttöhuone, joka pysähtynyt ajassa
Siellä oli vaaleanpunaiset tapetit, seinillä vanhojen suomalaisten bändien, tyyliin PMMP:n ja Nylon Beatin, julisteita. Hyllyt täynnä pehmoleluja. Sänky, jossa pitsiset päiväpeitot ja liinat. Kirjoituspöydällä vihkoja ja koulukirjoja.
Kampauspöydällä lasten hiuslaitteita, pinnejä perhosilla, lukollinen päiväkirja. Kaikki kuin siellä asuisi teini-ikäinen, ei reilusti aikuinen.
Katsoin Sirpaa kysyvästi.
Tämä on sinun huoneesi?
On. Ei olla muutettu mitään äidin kuoleman jälkeen. Isän mielestä kaiken pitää pysyä niin kuin on.
Mutta olet jo kolmekymmentäseitsemän
Sirpa vain kohautti olkiaan.
Isä rauhoittuu, kun kaikki on kuin ennen. Hän sanoo, että tämä muistuttaa onnellisista ajoista.
Katsoin Sirpaa tarkemmin. Meikitön, lyhyt tukka, yksinkertainen kotimekko, jonka olisin kuvitellut vanhemmalle naiselle.
Silloin tajusin: Sirpa ei elä elämäänsä, hän vain pysyy paikallaan kuin pysähtyneessä ajassa.
Mitä siinä hetkessä tajusin
Koko Kaarlon olemus ja hänen täydellinen järjestys alkoivat yhtäkkiä näyttää todelliset kasvonsa.
Hän ei ollutkaan vain suruissaan vaimonsa pois menosta, vaan hän halusi pitää tyttärensä kiinni menneisyydessä, eikä antaa hänelle mahdollisuutta kasvaa ja muuttaa elämäänsä. Sirpa olisi voinut lähteä, mennä naimisiin mutta isä ei päästänyt irti. Se vaaleanpunainen huone ei ole mikään muisto menneestä, vaan Kaarlon tapa pitää Sirpa ikuisesti tyttönä, joka ei koskaan lähtenyt.
Silloin näin itseni siinä kuviossa. Jos jäisin hänen kanssaan, Kaarlo tekisi samaa minulle: asettaisi minut johonkin pieneen rooliin siinä täydellisesti järjestetyssä arjessaan. En olisi kumppani, vaan yksi osa koneistoa.
Päätin siinä hetkessä, että en halua sellaista elämää.
Jälkipuinti (ja pieni keskustelu Kaarlon kanssa)
Kun Kaarlo tuli kaupasta, sanoin heti että minun pitää lähteä kotiin kiire tuli eteen. Hän ihmetteli, miksi:
Mehän sovittiin, että ollaan sunnuntaihin asti!
Vähän hommia, vastaan vain.
Kerroit että sulla ei ole mitään menoa
Näin hänen ilmeestään, että ei hän ymmärrä. Hän puristi hermostuneesti ruokakassia käsissään.
Sanoin suoraan:
Kaarlo, sun tytär on 37 ja asuu teini-ikäisen huoneessa. Etkö näe tässä mitään kummallista?
Kaarlo kurtisti kulmiaan.
Mikäs siinä? Jos se on kaikille ok, mitä pahaa siinä on?
En pystynyt enää pidättelemään itseäni.
Hän on aikuinen nainen! Sun pitäisi päästä irti menneestä.
Kyllä Sirpa saa tehdä mitä haluaa.
Oikeastiko? Onko hänellä ollut treffejä viime vuosina?
Hiljaisuus.
En tiedä, mihin tällä pyrit, mutta en näe asiassa mitään outoa.
Tajusin siinä hetkessä, ettei Kaarlo halua ymmärtää. Hän elää siinä maailmassa, jossa tytär on ikuinen pikkutyttö ja kaikki muut naiset vain ohimeneviä vieraita.
Lähdin saman päivän aikana.
Mitä opin itsestäni
Viikon verran mietin asiaa. Oliko minusta tullut liian tiukkapipoinen, liioittelinko, liikaa analysoin? Mietin Sirpan kasvoja, sitä hiljaista ääntä ja tapaa olla kiltti.
Tämä ei ollut erikoisen omituista tämä oli henkinen vankila.
Kaarlo pitää Sirpan kiinni surussaan, eikä salli uuden elämän alkua. Ja jos annan itseni vedettäviksi tuohon kuvioon, kävisi minulle täysin samalla tavalla.
En halua elää toisten sääntöjen mukaan, en halua muuttua uudeksi Sirpaksi. Kaarlo soitti vielä muutaman kerran, kyseli miksi lähdin, mutta mikäs tässä järjellä selittää ihmiselle, joka ei edes yritä ymmärtää.
Oletteko te muuten törmänneet miehiin, jotka eivät päästä lapsiaan aikuiseksi? Miehet, miltä tuntuu, että aikuinen tytär asuu edelleen lapsuudenhuoneessa? Voiko sellaisen ihmisen kanssa rakentaa yhteisen elämän vai onko joitain asioita, joista ei vain pääse yli?
Vai onko vain fiksuinta elää niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, viis muiden mielipiteistä?
