Ei ole hyvä olo! Loppujen lopuksi hän on hänen äitinsä Daniel voi ottaa hänet omaan kotiinsa! Tällaisia kommentteja kuuluu mieheni läheisten suusta. Tiedän, että omatkin ystäväni ajattelevat samoin, mutta kukaan ei sano sitä minulle suoraan. Syynä tähän on anoppini tilanne.
Anni on jo 83-vuotias, painaa överisti yli sata kiloa ja sairastaa usein. “Miksi et ota Annia asumaan luoksesi?” kysyi serkkuni muutama vuosi sitten. “On hyvä, että autat häntä joka päivä, mutta entä jos yöllä sattuu jotakin? On raskasta hänelle yksin. Eihän Daniel ole hänen ainoa tukensa!”
On itsestään selvää, että mummoa hoitaa ainoa poikansa, tämän vaimo ja yksi lapsenlapsi. Viimeisten viiden vuoden aikana Anni ei ole poistunut asunnostaan kertaakaan. Häntä särkee jalat, ja paino tekee liikkumisen mahdottomaksi. Kaikki sai alkunsa kolmekymmentä vuotta sitten. Tuolloin anoppini oli energinen, nuori, terve ja määrätietoinen.
“Minkälaisen ihmisen sinä tuot tänne?” paheksui tulevan mieheni Danielin äiti ensimmäisen tapaamisen yhteydessä. “Tätä varten uhrasin koko elämäni?”
Näiden sanojen jälkeen kuljimme hiljaisuuden vallitessa bussipysäkille. Silloin anoppini asui arvostetulla Helsingin esikaupunkialueella suuressa ja kauniissa kodissa. Hänen miehensä oli arvostettu virkamies, joten Anni eli hyvin vielä pitkään puolisonsa kuoleman jälkeen. Sinä päivänä Daniel seurasi minua ja tuli kanssani kotiin. Olen kiitollinen miehestäni: hän ei kuunnellut sokeasti äitiään, mutta kunnioitti vanhempiaan. Hän yritti rauhoittaa minua ja selitti, että hänen äitinsä luonne on vain sellainen.
Kun menimme naimisiin, aloimme säästää omaa asuntoa varten. Daniel lähestulkoon katosi puoleksi vuodeksi töihin. Muutaman vuoden kuluttua saimme ostetuksi oman kodin ja remontoimme sen valmiiksi. Emme vierailleet Annin luona usein. Anni puhui ikäviä minusta Danielille ja kaikille tutuilleen. “Näettekö, miniäni ei anna auttaa omaa äitiään!” Miten muka en anna? Ja lisää vastaavaa.
Anni halusi muuttaa kaupunkiin, mutta talon myynnistä saadut eurot eivät riittäneet asuntoon. Hän ehdotti, että auttaisimme, ja lupasi jättää asunnon pojallemme, hänen lapsenlapselleen, perinnöksi. Notaarilla hän kuitenkin ilmoitti, että asunnon tulisi olla hänen nimissään, koska ystävä oli kertonut, ettei mummot muuten usein jäävät ilman kotia. Sitten hän sanoi, että asunto jätettäisiin sille, joka hoitaisi häntä vanhana. Hän halusi olla talon emäntä! Hän pelkäsi, että huijaisimme hänet ja jättäisimme kaiken pois.
Siitä on miltei kaksikymmentä vuotta. Kaikki notaarin toimistossa kuulivat hänen valituksensa, ja olimme todella nolona. Päätimme jättää asian kesken. Anni muutti lähes saman tien, eikä antanut meidän tehdä edes pieniä korjauksia. Hän ehti asua siellä melkein kuukauden ja alkoi valittaa, että kaikki on vanhaa, hajoaa ja menee rikki. Kaikesta syytettiin minua: olin löytänyt väärän asunnon ja yrittänyt huijata.
Anni rakasti serkkunsa lapsia, mutta unohti täysin oman lapsenlapsensa. Hän esitti jopa, ettei muista hänen syntymäpäiväänsä! Sitten muutama vuosi sitten anoppini sairastui. Hän oli lihonut niin paljon, ettei pystynyt kulkemaan kotoa. Vein hänelle lääkärin määräämää terveellistä ruokaa. Anni kiroili ja kieltäytyi syömästä, väitti että vain serkkunsa ruokki häntä kunnolla ja minä vain näännytän.
Viime vuonna Daniel alkoi pyytää, että ottaisin Annin meille. Hänen mukaansa äiti ymmärtää nyt ja on valmis tottelemaan lääkäriä.
“Hyvä on,” suostuin. “Mutta minulla on ehdot: keittiö on vain minun käytössäni, minä päätän mitä syödään ja serkkujen vierailuja ei.”
Anni protestoi eikä halunnut tulla, koska kuvitteli, että pääsisi edelleen hallitsemaan taloa. Mutta meidän kodissa on vain yksi oikea emäntä minä! Minun piti käydä hänen luonaan siivoamassa, laittamassa ruokaa ja joskus jopa jäädä yöksi. Serkku, joka oli hänen suosikkinsa, osoitti huolta vain puhelimitse.
Anni valitti puhelimessa, että kidutan häntä en anna makeisia tai savustettua makkaraa. Hän pyysi, että tulisin ja toisin pullaa. Serkku, vedoten kiireiseen aikatauluun, siirsi vierailua aina eteenpäin, vaikka asui kolme kertaa lähempänä kuin minä. Hän tuli kerran kuussa tuoden epäterveellistä ruokaa, kun minä huolehdin anopista joka päivä.
Eräänä päivänä Anni soitti serkulleen ja valitti, että hänen kaulakorunsa ja ristinsä olivat kadonneet. Minulle hän ilmoitti, että molemmat olimme sinä päivänä vierailleet, mutta oli varma, että minä olin ne ottanut.
Sanomatta mitään, laitoin ruuan pöytään ja nostin kaulakorun ja ristin, jotka olivat pudonneet yöpöydän taakse. Kotona kerroin kaiken Danielille ja päätin, etten enää menisi Annin luokse. Ehdotin, että hänelle pitäisi hakea paikka vanhainkodista. Daniel hyväksyi.
