Kuule, mun oli pakko kertoa sulle tämä tarina ihan kuin istuttais kahvilla ja puhuisin sydämestäni. Kun olin seitsemäntoista, isä lähti pois meidän elämästä. Äiti paiski töitä kahdessa paikassa, eikä palkat todellakaan riittäneet kovin hyvin. Säästettiin kaikessa missä voitiin, ja meillä oli hedelmiä ja makeisia oikeastaan vaan jouluna. En ikinä kehdannut pyytää äidiltä mitään ylimääräistä. Koitin ansaita omat rahani itse. Mulla on pikkusisko, ja yhdessä äidin kanssa tehtiin kaikkemme, että hän ei tuntisi itseään huonommaksi kuin muut.
Isän kuolema ei jäänyt meidän ainoaksi murheeksi. Yhtenä päivänä äiti sai aivoinfarktin ja joutui sairaalaan. Siitä asti hän ei ole pystynyt kävelemään. Saimme toki Kelalta eläkettä, mutta eihän se riittänyt mihinkään. Eikä se ollut helppoa, mutta yritin uskoa, että ehkä joskus helpottaa.
Piti jättää opinnot kesken, koska olin ainoa, joka pystyi huolehtimaan perheestä. Se oli rankkaa sairasta äitiä ja pikkusiskoa piti molempia hoitaa. Useampi ihminen olisi halunnut auttaa, mutta en koskaan ottanut apua vastaan. Äiti oli ennen sairastumistaan lämmin ja rehellinen ihminen, mutta aivoinfarktin jälkeen kaikki muuttui.
Ensin hän valitti kohtaloaan mutta vähitellen alkoi valittaa meistäkin. Milloin ruoka oli väärin laitetta, milloin siivous huonosti hoidettu, tai rahaa meni hänen mielestään liikaa mihinkään turhaan.
Koetin olla välittämättä. Ajattelin, että tämä kaikki johtuu siitä, että hän on kipeä, ja yritin ymmärtää. Silti se satutti tein niin paljon hänen eteensä, eikä siitä koskaan kiitetty. Kaverit ehdottelivat moneen kertaan, että hankkisin äidille kotihoitajan ja itse etsisin paremman työn. Sain mahdollisuudenkin mennä tienaamaan enemmän, mutta miten olisin voinut jättää äitiä jonkun vieraan hoitoon? Äidilläni on kaksi tytärtä, ei siihen tarvitsisi vierasta. En voinut tehdä sitä.
Äidin valitukset vaan lisääntyivät. Kaikki ostokset saivat pyyhkeitä, vaikka säästettiin aivan kaikessa.
Olin pitkään hiljaa ja kestävä, mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti mut pysyvästi. Sairastuin itse hirveä pääkipu, kuumetta ja yskää. En nukkunut silmällistäkään koko yönä, ja aamulla päätin mennä lääkäriin. Sisko näki, kuinka huonossa kunnossa olin. Valmistautui kouluun, rutisti minua ja sanoi, että älä nyt venytä, mene vaan lääkäriin. Äiti taas sanoi tuttuun tapaan, että nuorena sairastaa ja kyllä se keho hoitaa itse itsensä. Hänen tilanteensa on kuulemma paljon pahempi ja rahaakin tarvitaan enemmän minä tuhlaan nyt kaiken lääkärikäynteihin, vaikka se on varmaan vaan flunssa. Hän syytti minua siitäkin, että en piittaa hänestä ja muka varmaan toivon, että hän kuolee pois.
Kuuntelin ja kyyneleet valui hiljaa. Olin oikeasti ihan loppu. Olin uhrautunut hänen vuokseen, jättänyt kouluni ja tehnyt raskaampaa työtä, vaikka olisin voinut päätyä parempaankin paikkaan. Kai mä vaan olin niin väsynyt, että räjähdin. Sanoin äidille suoraan kaiken, mitä olin padonnut sisälleni.
Lääkärissä selvisi, että mulla oli keuhkokuume. Lääkäri olisi halunnut laittaa mut sairaalahoitoon, mutten voinut kuvitellakaan jättäväni pikkusiskoa äidin kanssa. Ostin antibiootit ja menin minun ystäväni yhdenneltä asunnolle.
Sanni otti mut heti avosylin vastaan. Hän saarnasi, miten tyhmää oli vaeltaa ihmisten ilmoilla tuossa kunnossa, kun olisi pitänyt kääriytyä peittoon. Me puhuttiin pitkään. Kerroin tilanteesta äidin kanssa ja pyysin apua hoitaja oli pakko löytää, ja myös uusi asuinpaikka. En vain voinut enää jatkaa kotona asumista.
Sanni tarjosi huoneen hänen luotaan ja neuvoi hakemaan kotoa vaatteet ja tarvikkeet. Kotona odotti kaikuvan kiukkuinen äiti hän ei kysynyt terveydestäni sanaakaan, taas vaan laskettiin euroja pöydässä. Ruokin hänet, menin omaan huoneeseeni lepäämään ja päätin: tänne en jää enää.
Mun ystävä järjesti asiat nopeasti. Hän löysi hoitajan, ja sain jäädä asumaan hänen luokseen. Sain uuden työpaikankin, enkä ole äitiä enää käynyt katsomassa. Ehkä kuulostaa karulta, mutta tein kaiken minkä pystyin. Kiitosta en koskaan saanut. Olisiko sittenkin kannattanut säästellä voimia? Edessäpäin on kuitenkin vielä elämä.
Laitan joka kuukausi äidin kuluihin ja hoitajalle rahaa enemmänkin kuin tarvitsisi. Hoitaja, Marjatta, kertoo että äiti muistaa meitä koko ajan vähemmän. Ei soita synttärionnitteluja. Me silti soitellaan niinä päivinä. Mutta se ei ole enää pääasia. Sain vaihdettua työpaikkaa ja kohta muutan Sannin luota omaan kämppään siskoni kanssa aiotaan vuokrata asunto yhdessä. Ja siskoni sanoi mulle taas: Vanhemmista pitää kyllä pitää huolta, mutta ei silloin, kun he myrkyttävät hitaasti sun elämän.Niin me kaksi lähdettiin yhdessä siitä asuntoautolta ahtaasta maailmasta kohti jotain, joka ehkä olisi meidän oma elämä. Ei kai kukaan valitse, mitä taakkaa kantaa sydämessään mutta nykyään huomaan, että taakka on vähän kevyempi, kun sitä ei enää kanna yksin. Jossain vaiheessa unohdin laskea, montako kertaa lähdin takaisin kotiin nyt lasken vain ne kerrat, kun päätin lähteä eteenpäin.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hengitin syvään ja annoin itselleni luvan unelmoida. Ajattelin, että ehkä meidän tarina ei olekaan pelkkää pärjäämistä, vaan siitä voi vielä kasvaa jotakin kaunista. Ja kun sisko tuli viereen, laski päänsä mun olkapäälle ja naurahti ihan hiljaa: “Me ollaan kyllä aika sitkeitä”, tiesin ettei menneisyyden paino enää määritä meitä. Juuri niin meillä on omat siivet, vaikka opittiin lentämään vasta, kun piti hypätä ilman varjoa.
Ja viimein ymmärsin senkin: jokainen meistä ansaitsee elämän, jossa saa hengittää vapaasti ja rakastaa rohkeasti, eikä se tee kenestäkään huonompaa lasta. Vihdoin mekin saatiin valita, mihin suuntaan kulkea ja tällä kertaa tehtiin se itsellemme.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
