Rakasta itseäsi, niin kaikki järjestyy
Ulkona pauhaa tuisku, kylmä pakkasilta on vallannut maiseman ja juuri samanlaista kylmyyttä tunnen sisälläni, mielessäni näin ajatteli Marja, kun istuin yksin suurehkossa talossamme. Kaikkea meillä on, mutta yksin olen. Mieheni, Tapio, on toki olemassa, mutta taas hän lähti illaksi “asioilleen”, ja kyllä minä tiedän, millaisille asioille.
Poikamme ja tyttäremme ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten: poika on naimisissa ja asuu perheensä kanssa Kalliossa Helsingissä, tytär taas elää kaukana Raisiossa. Hän kävi siellä ammattikorkeakoulun, meni naimisiin paikallisen miehen kanssa ja kasvattaa jo omaa pikkuista tytärtään.
Juttelin tänään tyttäreni Ainon kanssa puhelimessa.
Äiti, miksi olet noin allapäin, tivasi Aino. Onko jotain sattunut?
Ei, kultaseni, kaikki on hyvin. Miten teillä menee, miten minun rakas lapsenlapseni voi?
Kaikki on täällä tosi hyvin, äiti. Antti on kyllä töissä koko ajan tiedäthän, lääkärin hommia piisaa, ja kirurgin työ vie voimat. Mutta hän rakastaa työtään, sanoo että se on hänen kutsumuksensa. Pikkutyttökin kasvaa kovaa vauhtia, kohta jo päiväkotiin menossa, meillä on kaikki hyvin.
Iloitsen puolestasi, tyttöni. Kaikki jatkukoon teillä yhtä hyvin, vastasin väsyneesti.
Silti, tuntuu äiti, että jokin painaa sinua. Missä isä on?
Isä? Hän tuolla tallissa puuhailee auton kanssa, lähti lämmittelemään, kun on niin kova pakkanen ja tuuli, en raaskinut paljastaa totuutta.
Olen ollut huolissani ja levoton jo yli puoli vuotta. En ole voinut jakaa oloani kenenkään kanssa en ainakaan halua, ettei joku vaan vahingoniloisena saisi tilaisuutta ilkeillä. Viime kesänä olin pihalla kitkemässä yrttilaattani, ja ikkuna oli auki. Olin vajonnut omiin ajatuksiini, kun yllättäen kuulin Tapion äänen sisältä, sellaisella pehmeällä ja lempeällä tavalla, että se pysäytti. Hän luuli, ettei ketään ole kotona, seisoi aivan avoimen ikkunan äärellä, ei nähnyt minua pihalla.
No, kulta, tänään en tule, ikäväkin on kyllä, rakastan sinua… Älä murehdi, huomenna tulen taas, tiedäthän, pidän minkä lupaan…
Joko puhelu katkesi tai Tapio siirtyi toiseen huoneeseen, mutta enemmän en kuullut. Vatsaani kouraisi, mieleni meni sekaisin kuin vasaralla olisi lyöty päähän. Tapio, johon olin sokeasti luottanut, olikin kuten muutkin miehet. Muistin heti siskoni sanat, kun tämä oli valittanut aikoinaan miehestään ja muista naisista. Se oli silloin minusta aivan käsittämätöntä ja väärin.
Nyt olin siskoni asemassa ymmärsin häntä kerrankin täysin. Olin shokissa. Kuinka voisin elää, pitäisikö itkeä vai häätää mies. Istuin talon nurkan taakse penkille ja annoin itkulle vallan.
Voi Luoja, miksi minulle kävi näin? Tapio, johon niin luotin, antoi periksi houkutuksille. Ehkä kaikissa miehissä asuu se pieni piru kylkiluiden välissä.
Tapio on neljäkymmentäseitsemän. Elämä on tarjonnut hänelle paljon. Minä, vaimo, olen tehnyt kaikkeni, lapset ovat kasvaneet omilleen, talous on kunnossa. Asumme isossa kylässä lähellä Turun seutua, Tappiolla on siinä oma jauhomo ja rehutehdas, joiden asiakkaina on lähikuntien viljelijöitä.
Olen painanut kaiken sisimpääni koko ajan. Puoli vuotta kestin, sitten selvitin varovasti kenestä toisesta naisesta on kyse. Kävin jopa miehen puhelimen salaa läpi tämän nukkuessa.
Selvisi, että nainen oli nimeltään Taija, ja sukua vieläpä yhteisille tuttavillemme. Olimme istuneet monesti heidänkin vieraanaan. Taija asui “Kuutioissa”, kylän viitisenkymmenluvun kerrostalojen alueella. Utelin tuttaviltamme, muun muassa Veralta, osoitteen.
Meidän Taijalla ei ole parhain maine, totesi Vera. Onhan hän kaunis ja sinkku, mutta miehet ovat tainneet pilata hänet. Kolmekymmentäviisi, eikä vielä naimisissa, eikä lapsiakaan. Valitti kerran, ettei elämässä ole pysyvyyttä, eikä haluaisi kasvattaa lasta yksin, Vera avautui yllättävän rehellisesti. Hän ei tiennyt, että Tapio käy vierailulla Taijan luona.
En sanonut Veralle mitään, purin hammasta ja pidättelin itkua. Kotiin päästyä annoin surulle vallan.
Voi miten raskas taakka tämä on kantaa yksin.
Aikaa kului, ja kaksi kuukautta sitten en enää kestänyt päätin mennä Taijan luo. Hän kalpeni nähdessään minut ovella, mutta en kysynyt lupaa, astuin olohuoneeseen.
Hei, huokaisin voipuneena ja istuin sohvalle. Katsoin ympärilleni.
Taija oli hämillään ja peloissaan, varmaan pelkäsi, että tulen tappelemaan. Olin vähän aikaa hiljaa ja tokaisin vihaisena:
Eikö tunnu pahalta nukkua toisen miehen kanssa? Onhan kylässä paljon vapaana kulkevia miehiä. Joku toisen onni vie, omaa onnea siitä ei aikanaan synny, kaikki tietävät sen.
Taija keräsi itsensä ja yllätti minut itkemällä.
En tiedä mikä minuun meni, mutta olen rakastunut Tapioon, enkä osaa olla ilman häntä.
Tunteeni purskahtivat pintaan nousin ja läimäytin häntä poskelle. Hän painoi käden poskelleen.
Anna anteeksi, Marja, anna anteeksi, minut valtasi tämä outo hurmos… Taija nyyhkytti.
Minäkin itkin, lopulta itkimme molemmat. Kun rauhoituimme, sanoin:
Älä kerro Tapiolle, että kävin täällä Mutta jos vielä päästät hänet tänne, siihen puutun. Poistuin.
Taija ei kertonut Tappiolle, että olin käynyt. En minäkään puhunut mitään. Jatkoimme elämää yhdessä. En tiedä tapaavatko he vielä ajoittain Tapio käy “asioillaan”, ja epäilen häntä. Nytkin istun ajatuksiini uppoutuneena.
Mitä teen? Mies on minulle kaikki. En osaa kuvitella elämää ilman Tapioa, olemme olleet yhtä jo niin kauan. Jos pitäisi erota, pitäisi jakaa omaisuudet ja kodit, eikä minusta ole siihen. Kaikki voisi jatkua näin, huokaisin ja katselin hämärään ikkunasta.
Vaikka Tapio jättäisi minulle tämän koko talon, mitä yksi ihminen tekee näin isossa talossa? Se kaipaa huolenpitoa ja remonttia, Tapio aina korjaa ja nikkaroi. Pelkään köyhyyttä olen tottunut hyvään elämään Lapsetkin miten kertoisin, että isänsä on löytänyt nuoremman naisen? Se olisi heille suuri järkytys.
Kannoin kaiken sisälläni, sillä tiesin, ettei moni ymmärtäisi. Useimmat sanoisivat, että pitäisi arvostaa itseään, ottaa itseä niskasta kiinni, erota ja rakastaa ensin itseään.
Ehkäpä niin, mietin. Silti minä rakastan Tapioa. Toivon, että hänkin rakastaa minua. Ehkä tämä toinen nainen on vain mennyt ohimenevässä huumassa. Pääasia, että Tapio käyttäytyy kuten ennenkin, puhuu ystävällisesti, meillä ei ole riitoja. Ehkä siinä on perää, että pitää oppia rakastamaan itseään niin kaikki järjestyy. On omaankin hyvinvointiinsa panostettava…
On ollut raskasta elää tämän salaisuuden kanssa. Yhtä vaikeaa on olla Tapion kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Taija kummitteli mielessäni hän oli nuori ja kaunis. Huomasin jopa ajatelleeni asiaa siten, että olin jotenkin hyväksynyt, ettei mieheni ollut enää vain minun.
Missähän hän nyt on, sanoi olevansa töissä. Minä epäilen muuta
Yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, jota en ennen ollut suostunut ajattelemaan.
Ehkä minunkin pitäisi löytää joku mies? Voisinhan minä saanhan vieläkin kohteliaisuuksia mutta hillitsin itseni heti. En pystyisi. En voisi kuvitella vierasta miestä rinnalleni, minun Tapioni on paras, vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää, miksi näin kävi. Voisinkohan antaa anteeksi, jos hän palaisi perheeseen? Ehkä miehet rakastavatkin eri tavalla kuin naiset. Kuka tietää, en pääse heidän päähänsä.
Muistelin nuoruuttamme, ja hymyilin surullisesti.
Silloin oltiin köyhiä, mutta onnellisia Asuttiin solussa, mietittiin, ostaako ruokaa vai mentäisiinkö elokuviin. Laskettiin senttejä palkasta palkkaan, eikä paremmasta osattu haaveilla. Silti oli hyvä olla. Nyt meillä on kaikkea, mutta olen yksin. Eikä tätä tunnetta voi oikein jakaa kenenkään kanssa, eikä edes halua avata sydäntään muille.
Sitten päätin yllättää vaimoni
Marja uppoutui synkkiin ajatuksiinsa, kun näin mieheni ajavan autolla pihaan, pitkät valot pyyhkivät lunta. Hän pysäköi talliin, tuli rauhassa sisään.
Marja, missä sinä olet? Miksi istut pimeässä, Tapio kurkisti keittiöön ja laittoi valot päälle. Vasta siinä huomasin, miten hämärää meillä olikaan.
Tässä, vastasin hiljaa. Jäin vain miettimään asioita, ja ulkona on niin kauhea keli.
Sitäpä juuri, tiet mutkalla, sain taistella että pääsin pihaan, kaikkialla lunta. Olen nälkäinen, syödään jotain, Tapio sanoi arkisesti.
Nousin ja aloin kattaa pöytää. Tapio kävi pesemässä kädet. Illallisella hän vilkaisi minua hymyillen.
Kuule, Marja. Joulu on tulossa, ja minäpä nyt järjestin meille pienen yllätyksen.
Jännitin heti, yllätykset eivät viime aikoina ole olleet hyvältä kuulostavia.
Millainen yllätys? kysyin vaivoin hengittäen.
Tapio piti taukoa, katseli ilahtuneena ilmeitäni näin miten odotin vastausta hermostuneena.
Kuulehan vaimo, siitä on aikaa kun ollaan oltu missään. Nyt, odota hetki, hän nousi pöydästä ja kävi eteisessä. Palasi takaisin.
Tässä, ostin meille kahden hengen matkan. Me lennämme Teneriffalle viettämään uutta vuotta, palmun alle Tapio hymyili tutulla, lämpimällä tavallaan.
Vatsalta katosi iso kiviriippa, olin helpottunut mutta epäileväinen.
Voi hyvänen aika, Tapio, yhtä yllätyksellinen olet vieläkin. Heti olen valmis. Ajatella, keskellä talvea palmun alle nauroin onnellisena.
Poika ehdotti tätä, mutta kyllä minäkin ajattelin, että on aika vaihtaa kuvioita ja viedä sinut lomalle. Valmistaudu siis
Kaikki alkoi järjestyä. Kävimme Teneriffalla, juhlimme siellä vuoden vaihtumista, palasimme virkistyneinä kotiin. Elämä jatkuu, uskoni Tapiola on palannut. Huomasin, että hänkin vietti enemmän aikaa kanssani, kiirehti kotiin eikä enää viivytellyt poissa ja jos viipyi, ilmoitti aina etukäteen.
