Onni on löydettävä
Isä lähti toisen naisen luo, kun Aili oli vasta neljävuotias. Hän lähti heti uuden vuoden jälkeen, pysähtyi eteisessä tytön eteen, sanoi hiljaa anteeksi ja sulki ulko-oven perässään.
Äiti suhtautui siihen tyynesti, melkein kuin se olisi ollut väistämätöntä. Heidän suvussaan ei yksikään nainen ollut saanut kestävää parisuhdetta. Pari viikkoa myöhemmin äiti kuitenkin joi yöllä kaikki kodeinipullot ja särkylääkkeet, jotka kaapista löytyivät, ja nukahti hiljaa ikiuneen.
Aamulla Aili pitkään ja kovaäänisesti yritti herättää äitiä. Sitten söi mitä jääkaapista löytyi, ja meni taas herättämään. Kun väsymys voitti, Aili nukahti aivan äitinsä viereen.
Tammikuinen päivä vilahtaa nopeasti, ja hämärä laskeutui, kun Aili heräsi taas. Hän havahtui kylmyyteen, kiskoi peittoa tiukemmin ympärilleen ja painautui äidin viereen. Mutta kylmyys syveni siitä kylmyydestä Aili ymmärsi, ettei äiti enää ollut elossa. Kyynelten polttava virta valui hänen poskia pitkin.
Eteisestä kuului oven avaus. Aili juoksi sinne salamana. Sieltä tuli Sari, äidin pikkusisko.
Aili, sinä olet kotona. Missä äiti on? Olen yrittänyt tavoittaa häntä koko päivän, miksei hän vastaa? Olen ollut ihan huolissani!
Tyttö tarttui Sarin takinhelmaan ja kiskoi koko voimallaan kohti makuuhuonetta. Hän katsoi Saria isoilla, kyynelistä punaisilla silmillä, huitoi osoittaen ja huusi epätoivoisesti. Mutta ääntä ei kuulunut: suu avautui, kasvot vääntyivät tuskasta, kyyneleet valuivat, mutta ääntä ei tullut.
Sari ei koskaan voinut saada omaa lasta. Hänen miehensä oli lähtenyt viiden vuoden jälkeen. Mutta Aili oli Sarille äärimmäisen rakas, kuin oma tytär. Kun tragedia sattui, Sari ryhtyi ottovanhemmaksi ja Aili jäi hänen luokseen asumaan. Sari huolehti tytöstä koko sydämestään, mutta kolme vuotta yrittivät turhaan saada Ailin äänen palaamaan hän ei enää puhunut.
Tämän talven pakkaset tulevat tammikuussa, kovina ja lumisina. Aili leikki ystävättärineen Ullanlinnan puistossa laskivat mäkeä, rakensivat suuren lumiukko-perheen, kierivät kinoksissa ja tekevät lumienkeleitä.
Nyt kotia kohti. Sinulla on kaikki vaatteet jo jäässä, ja lapaset ovat kuin kivet. Mennään, käydään vielä Alepassa hakemassa maitoa ja makaroneja, Sari hoputtaa.
Ovet käyvät, ihmiset kulkevat sisään ja ulos kauppaan, ja punaruskea kissa istuu arvokkaana kaupan ovenpielessä. Se näyttää siltä kuin olisi vain ihastelemassa ilmaa, mutta nyppii silti etutassuillaan kylmyyden vuoksi. Aili kyykistyy lähelle ja elehtii Sarille, että menee itse ostoksille.
Hyvä on, minä käyn nopeasti, mutta sinä pysyt siinä, Sari sanoo ja katoaa sisälle.
Aili silittää kissaa rauhallisesti. Kissa nousee pystyyn, venyttelee selkäänsä tyytyväisenä ja alkaa kehrätä. Aili kietoo kätensä kissan kaulan ympäri ja painaa poskensa sen turkkiin. Yhtäkkiä kuumat kyyneleet valuvat poskille, ja kissa nuolee ne pois, aivastaa ja nuolee uudestaan.
Voi, mitä sinä nyt. Sehän on ulkokissa, likainenkin varmaan, Sari sanoo, tarttuu Ailia kädestä ja alkaa taluttaa kohti autoa. Aili vastustelee itkusta, mutta Sari nostaa tytön käsivoimin takapenkille ja istuu itse etupenkille.
Kissa juoksee auton viereen eikä lakkaa tuijottamasta Ailia, naukaisee kimeästi.
Ei tätä voi tehdä. Se on jo minun. Ja minä jätän sen! Aili kuiskaa itkuisena ikkunaan.
Puhuitko sinä? Sano vielä uudestaan! Sari henkäisee.
Emme voi jättää sitä. Se kuolee ilman minua! Aili huutaa suoraan Sarin kasvoille.
Sari pomppaa ulos, nappaa kissan syliinsä ja istahtaa Ailin viereen takapenkille. Kissa painautuu pelästyneenä Sarin turkkiin, mutta siirtyy heti Ailin syliin ja asettuu paikoilleen.
Jos sinä haluat tämän kissan, nyt se on sinun. Olisitpa vain sanonut aiemmin, olisin tuonut sinulle kissan vaikka heti, Sari hymyilee onnellisena.
