Asun tyttöystäväni kanssa vuokrahuoneessa erään vanhan mummon luona. Olemme asuneet hänen kanssaan jo kahdeksan kuukautta.
Jääkaappia jaamme hänen kanssaan hänen hyllynsä ovat aina olleet tyhjät. Ainoa, mikä siellä yleensä seisoi, oli kattila kaurapuuroa vedellä keitettynä. Pesuaine vain halvin mahdollinen pyykkisaippua. Öljy hajultaan vahva, säästetty viimeiseen pisaraan. Käytävässä mummon kengät olivat paikkaillut moneen kertaan. Koko asunto huokui köyhyyttä.
Mummomme ei puuttunut meidän asioihimme, vaan kulki aamusta iltaan keräsi tölkkejä ja liimasi ilmoituksia. Joka sunnuntai mummo järjesteli pikku juhlan itselleen, syöden hedelmä- ja marjatiskien ylijäämiä torilta.
Sydäntä särki nähdä, miten vaikeaa hänellä on. Kun joku vieras tuli käymään, itkin melkein epäreiluudesta.
Onko rahat valmiina? kysyi noin 45-vuotias nainen, joka tuli sisään omalla avaimellaan.
On, tyttöseni. Tässä ne on, ota mummo sanoi.
Tämä ei riitä. Huomenna tulen tuomaan oman lapseni mukanani.
Kenen vaatteita tässä on? Onko sinulla vieraita? nainen tivasi.
Olen vuokrannut huoneen, pakko elää jollain. Annan sinulle koko eläkkeeni, mummo koitti puolustautua.
Minäpä menen itse katsomaan, millaisia vuokralaisia sinulla muka on. Kuulemma huijareita, nainen sanoi ja avasi huoneemme oven.
No niin, ketäs täältä löytyy?
Tämä rynnäkkö omalle maksetulle alueelle sai minut ärsyyntymään:
Mene hyvä ihminen ulos ja sulje ovi perässäsi!
Mitäs sinä luulet olevasi, kun täällä komentaa? Minähän olen täällä emäntä! Sinä maksat nyt minulle suoraan, tässä on puhelinnumero ja siinä tilinumero. Ja myöhästymisiä EI tule, tai laitan teidät ulos! Koska olet viimeksi maksanut vuokran?
Tyttö, anna nyt olla jo. Sähkölaskun maksoin tällä, muuten olisivat katkaisseet. Miten eläisin ilman sähköä? mummomme oli jo melkein kyynelissä.
Älä enää ota vuokraa heiltä, ne maksavat jatkossa minulle! Se on siinä. Huomenna palaan lapsenlapsen kanssa, kuten lupasin.
Nainen poistui, ja mummo istui keittiöjakkaralle ja purskahti itkuun. Menin halaamaan vanhaa rouvaa ja rauhoittelin:
Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy.
Laita minulle teetä, pyysi hän hiljaa.
En ollut koskaan nähnyt, että mummolla olisi oikeaa teetä hän haudutti keittiössä kuivattuja vadelman- ja mustaherukanlehtiä.
Mummo otti kupin ja alkoi kertoa elämäntarinaansa:
Hoidin tyttären yksin, kun mies lähti kerran eikä koskaan palannut. Panostin kaikkeni häneen, annoin sydämeni ja sieluni. Tyttärestä kasvoi koppava nainen, joka aina etsi uusia miehiä. Sitten yli kolmekymppisenä löysi viimein miehen ja sai minulle lapsenlapsen. Mutta hänen miehensä on saita ja ahne. Aloin auttaa heitä rahallisesti, myös lapsenlasta.
Siitä vapaaehtoisuudesta tulikin pian pakkopakkoa. Tyttäreni vie eläkkeeni joka kuukausi, ja jos en anna, en saa tavata lapsenlasta. Luulin, että vuokraamalla huoneen selviäisin, mutta nyt hänellä on siitäkin siivu mielessä. Mitähän minä olen kasvattanut?
Mummo niiskutti, eikä muistanut edes teetä, ja minua kävi sääliksi.
Nyt hän haluaa siirtää minut pois myydä tämän asunnon ja laittaa minut yksin johonkin yksiöön jonnekin Kehä kolmosen varrelle. Ehkä jättää kadulle. Aloittaa puheensa siitäkin. Jos kieltäydyn, uhkaa, etten saa tavata lapsenlasta. Myyn vaikka kotini, kunhan saan nähdä pienen kullanmurun.
Kun poikaystäväni Harri palasi yliopistolta hän opiskelee neljättä vuotta oikeustieteellisessä, kysyin häneltä voisiko tehdä jotain auttaakseen.
Kiersimme naapurit, jotka olivat kuulleet miten tytär täällä karjui rahojen perään. Pyysimme heitä todistajiksi mahdolliseen oikeuteen. Kirjoitimme yhdessä hakemuksen, jonka avulla mummolle määrättiin oikeus tavata lapsenlasta.
Neuvoimme myös hankkimaan lääkärintodistuksen psykiatrilta, jos tytär päättäisi keksiä omiaan.
Voitimme jutun nyt mummo tapaa lapsenlastaan laillisesti kerran kahdessa viikossa kolme tuntia kerrallaan. Hänen eläkkeensä saa jäädä itselleen, eikä tytär voi enää kiristää sillä. Mummo on alkanut ostaa kunnon lihaa, kunnon hedelmiä on nyt usein pöydällä. Autamme häntä myös pienissä remonttihommissa. Ei mitään isoa, mutta saatamme maalata eikä 30 vuotta vanha tapetti enää kauaa kellastu.
Kiitoksena avusta mummo ei suostu ottamaan vuokraa, mutta silti annamme hänelle rahat lähes väkisin.
Mitä voi ajatella ihmisestä, joka vie äitinsä pienenkin eläkkeen, eikä mieti, saako tuo vanha nainen ruokaa? Silkkaa kiittämättömyyttä vanhempia kohtaan.
Arvostakaa vanhempianne! Olette olemassa vain heidän ansiostaan.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
