Omaisten petos Dasha katsoi jälleen ihastuneena veljeään ja siskoaan – kuinka kauniita he olivatkaan! Pitkiä, tummatukkaisia ja sinisilmäisiä. Heitä palkittiin jälleen, voitto tuli taas kilpailuissa. Dasha nousi ehtiäkseen ensimmäisenä veljen ja siskon luo – nilkutti oikeaa jalkaansa ja kiirehti perille. Hän oli neulonut veljelle ja siskolle kaksi pientä pupua, hameessa ja ruudullisissa housuissa, halusi antaa lahjaksi. Kömpelö, hyvin pyöreä, harvat hiukset juuri ja juuri pinnillä kiinnitettyinä, huulilla vilpitön hymy. Kristiina ja Mark eivät huomanneetkaan siskoaan. Dasha raivasi tiensä väen läpi. – Päästäkää, olkaa kiltti! Nuo ovat minun veljeni ja siskoni! Päästäkää! Dasha sanoi iloisesti. – Kris, tuolla on joku lihava tyttö, karjuu että on teidän sisko. Onko se totta? Kristiinan vaalea ystävä Liisa kysyi. Kristiina vilkaisi ja näki Dashan. – Tyhmä pullukka. Tuli tänne. Äiti varmaan käski. Nolous, hän ajatteli itsekseen. – Ehei, ei tietenkään. Minulla on vain yksi veli, Mark, Kristiina sanoi ääneen. – Niin arvelinkin. Halusi kai tulla teidän siivellä. Surkimus! Tuo vielä leluja teille, Liisa nauroi. – Varmaan joku meidän fani täällä. Ota ne lelut siltä, Liisa. Tule sitten kiinni, mennään Markin kanssa palkintojenjakoon! Kristiina lähetti lentosuukon ja tarttui veljeään kädestä. Liisa otti pupulelut Dashalta, luvaten antaa ne perille. – Hyvä! Minä odotan teitä kotona! Leipaisen pullia! Dasha sanoi kömpelösti nilkuttaen pois. – Täs, annoin sulle. Sanoi että kotona odottaa, pullia tarjoaisi. Itsekin on kun pulla. Kris, ei oo kyllä teidän sukua? Miksi se tulee teille? Liisa tivasi. – Ei oo! En tunne koko tyyppiä! Monet koettaa päästä lähelle kuuluisuuksia, kai ne tahtoo osansa maineesta. Mennään jo! Kristiina viskasi pupulelut roskiin ja suuntasi Markin ja Liisan kanssa palkintojenjakoon. Totuus oli toinen – Dasha oli oikeasti Kristiinan sisarpuoli. Kristiinan ja Markin äiti, Inkeri, otti Dashan hoiviinsa, kun hänen kaukainen sukulaisensa kuoli. Dasha jäi yksin, ihan pieni, loukkaantuneena. Sukulaisetkin kieltäytyivät ottamasta lasta, mutta Inkeri otti. Mies ja omat lapset raivosivat. Hemmotellut, komeat lapset eivät halunneet “rumaa” uutta siskoa. – Äiti älä ota sitä meille! Se on lihava, rampa ja tyhmä! Häpeä kulkea sen rinnalla! – Kuulkaas nyt… Sääliksi käy orpo tyttö. Otetaan nyt ihminen kotiin, eikä vain eläimiä! Inkeri vakuutteli. Lopulta suostuivat, kun Inkeri oli perheen elättäjä ja isä “apulaisena”. Dasha kasvoi, vaalea, herttainen, lempeä, vähän pullero. Veljet ja siskot eivät leikkineet hänen kanssaan, vaan syöttivät kaikki syyt hänen niskoilleen – eikä Dasha vastaan pannut. Hän ei halunnut, että “kauniita” lapsia moitittaisiin. Koulukin laitettiin Dashalle eri, kaksoset uhkasivat karata tunneilta muuten. Yhteys rakentui huonosti, vaikka Inkeri yritti parhaansa. Mark ja Kristiina muuttivat pois opiskelujen perässä, Dasha jäi kotiin hoitamaan sairastunutta Inkeriä. Mies häipyi toisen naisen matkaan. Omat lapset kävivät enää hakemassa rahaa äidiltään – vain Dasha jäi, hoiti, leipoi pullia, laittoi yrttiteetä, toi eläimet lähelle, halasi. Hän halusi opiskella eläinlääkäriksi – ja niin hän tekikin, muutti myöhemmin vuokralle vanhan Aarre-papan luo, hoiti hänen kanojaan ja vuohiaankin. Pian Inkerin terveys romahti ja Mark myi äitinsä kodin velkojensa vuoksi. Inkeri joutui lopulta vanhainkotiin, vaikkei Dasha tiennyt missä tämä on. Kun Dasha löysi äitinsä puolikuolleena hoitolasta, hän vei tämän uuteen kotiin, jossa kanat kotkotti ja pullan tuoksu leijaili keittiöstä. Nyt Inkeri ja Dasha asuivat papan kanssa yhdessä – turvallisesti, vailla omien lasten kylmyyttä, yhdessä aloittaen uuden elämän. Omaisten petos – tarina suomalaisesta kodista, jossa rakkautta ja lämpöä antoi lopulta juuri se lapsi, jota kaikkein eniten syrjittiin.

Petoksen maku omien lasten suusta

Katariina katseli taas ihaillen veljeään ja siskoaan. Kuinka komeita he olivatkaan! Pitkiä, tummatukkaisia ja kirkassilmäisiä jälleen palkittuja. Voitto jälleen kerran koulun kilpailuissa. Nousin ylös ehtiäkseni ensin. Ontuen oikeaa jalkaani kiirehdin sinne päin. Olin neulonut Markukselle ja Sannille pienet pupujussit, toinen hameessa, toinen ruutuhousuissa. Halusin antaa ne heille palkinnoksi. Olin kömpelö, painava, harvat hiukset sidottu huolimattomasti, suupielissäni karkasi avuton hymy.

Sanni ja Markus esittivät, etteivät nähneet minua lainkaan. Puristin hampaat yhteen ja puskin kohti heitä.
Antakaa anteeksi, voisitteko päästää ohi? He ovat minun sisarukseni! Päästäkää minut, sanoin iloisesti.

Sanni, tuolla joku pullukka tyttö väittää olevansa siskonne. Ihan totta vai? kysyi Sannin vaaleatukkainen ystävä Laura.
Sanni vilkaisi olkansa yli ja näki minut.
No voi helvetti, taas tuo… pullukka tulee tänne. Äiti varmaan pakotti. Nöyryytystä tämäkin taas, hän puhui itsekseen.
Mutta ääneen sanoi vain:
En tietenkään. Mulla on vain yksi veli, Markus.

Arvasinkin, yrittikö tuo liimautua teihin mukaan? Laura nauroi. Tarjoaa vielä jotain lelujaan.

Kai joku meidän fani, ota ne pupujussit siltä, Laura! Me mennään Markuksen kanssa, tule sitten perässä! Sanni lähetti lentosuukon ja veti Markuksen mukaansa pois ihmismassasta.
Laura otti minulta pupujussit ja vakuutti, että antaa ne perille.
Hyvä, jäänkin sit odottamaan teitä kotiin! Paistan pullia! sanoin kömpelösti könkkäillen ja lähdin pois.

Tässä, ole hyvä, antoi. Sanoi odottavansa teitä ja paistavansa pullia. Ihan kuin pulla itse. Sanni, ei tuo tosiaan ole teidän sukua? Miksi se aina juoksee teidän perässä? Laura tivasi.
Ei tietenkään! En mä tunne sitä. Monet yrittää vaan päästä meidän lähelle, kai ovat mainetta vailla. Tuu jo!

Sanni nakkasi pupujussit roskikseen, ja he kiirehtivät Markuksen kanssa eteenpäin.

Hän valehteli ystävälleen. Olin todellakin hänen siskonsa, tosin vain puoliksi. Sannin ja Markuksen äiti, Irja-Maria, otti minut luokseen, kun kaukainen sukulaiseni kuoli auto-onnettomuudessa lomamatkalla. Mä jäin yksin. Pieni ja loukkaantunut. Oikeasti Irja-Maria oli hyvin kaukaista sukua sukunimikin eri. Läheisemmät kieltäytyivät. Mutta hän otti minut, kestettyään ensin miehen ja lastensa raivon.
Äiti, älä ota sitä meille! Se on lihava, nilkuttaa ja tyhmä. Häpeä kulkea sen kanssa! Sanni ja Markus eivät sietäneet ajatusta uudesta siskosta.
Lapsikulta, sääli sitä tyttöä. Ihan yksin maailmassa. Eihän siitä haittaa ole otetaan kotiin, sanoi Irja-Maria.
Vasten tahtoaan he suostuivat. Irja-Maria johti markettia ja toi perheeseen rahat isä vain auttoi sivusta, laiskana ja uskoton. Jos tiesikin petoksista, ei puhunut, kun komea aviomies oli kuin filmistä. Lapset perivät hänen ulkonäkönsä.

Minä kasvoin. Pieni ja pyöreä, vaaleatukkainen. Silmäni olivat kuin veljellä ja siskolla: vaaleansiniset, lähes värittömät.
Niin maidonväriset silmät, kunnon pullukka! pilkkasi Sanni.
Yksin leikin. He eivät huolineet seuraani. Puolustan aina heitä, vaikken ollut syyllinen kannoin heidän mokansakin. Tiesin kyllä totuuden, mutta en halunnut heidän saavan moitteita. He olivat niin ihania.

Irja-Maria ei sentään koskaan minua moittinut isä kyllä purki kiukkuaan:
Miksi sä otit tuon kummituksen meille? Kaverit häpeää, se ei osaa edes kävellä. Miten noi kauniit lapset ja sitten tuo friikki? Olisit ollut järkevämpi.

Kuuntelin oven takana. Katsoin peiliin ja vierastin omaa kuvaani, toivoin olevani yhtä kaunis kuin Markus ja Sanni. Mutta…
Minut pantiin eri kouluun kuin kaksoset he uhkasivat lintsata, jos joutuvat samaan. Irja-Marian rakentama silta välillämme natisi liitoksissaan eikä hän voinut asialle enää mitään.

Vuodet kuluivat. Markus ja Sanni muuttivat opiskelemaan. Minä halusin jäädä kotiin.
Miksi, kulta? Minä maksan kyllä opiskelusi, mihin vaan haluaisit! Suunnittelijaksi, kääntäjäksi, miksipä ei?
Painaudun kuin pieni kissanpentu häneen kiinni. Ja äiti rauhoittui. Omassa lapsissaan ei ollut samaa lämpöä: satunnainen pusu, muuta ei. Minä odotin häntä aina kotiin, vaikka olisi myöhä. Talvella seisoin pihalla, muuten istuin eteisessä toiset puuhasivat mitä milloinkin, eivät tervehtineet.
Yritin huomauttaa, että voisivat tulla edes ovelle, mutta Sanni kiljaisi:
Äiti, meillä on kiire! Toi tyhmä odottaa kuin koira, ei sillä oo mitään muuta.

Katsoin äitiäni läpikuultavin silmin.
Äiti, saisinko opiskella eläinlääkäriksi? Haluan auttaa koiria, kissoja, marsuja, possuja. Täälläkin voisin.

Se sopi hänelle. Olin aina pelastanut eläimiä: kissanpentuja, koiranpennut. Hoidin ja löysin niille kodit. Yksi suuri karvaturri jäi meille. Sanni halusi rotukoiran, mutta äiti oli puolellani.

Sitten äidin terveys petti, hän joutui jäämään kotiin. Isä haistoi tilaisuuden: alkoi olla enemmän uuden naisen kanssa, parturiliikkeen omistajan. Lapset tarvitsivat enää äidin rahoja niitä riitti vielä. Minä jäin yksin kotiin äidin kanssa. Ontuen tein ruokaa, hieroin, haudutin yrttejä. Iltoisin istuimme omenapuun alla teen äärellä. Olin niin onnellinen juuri siinä.

Markus ja Sanni saivat perheet. Äiti auttoi asuntojen ostossa. Sitten meni pieleen: Markus tuli neljän aikaan yöllä, lähes itkien valtavat velat.
Mistä, miten Kysyitkö isältä? Ei ole rahaa? Vaikka antaisin kaiken, ei kymmenesosa riitä, parahti äiti.

No äiti, sitten et ole enää minun äiti. Markus irvisti.

Ratkaisu löytyi: myydään rivitalokoti. Siitä riittäisi.
Mutta poika Mihin me menisimme, minä ja Katariina? äiti hätääntyi.
Ihan sama minulle. Se pullukka saa elättää itsensä. Sinä muutat meille! Mun vaimo Ella ilahtuu! Markus virnisti.

En uskonut Ellan iloon, mutta ryhdyin pelastamaan poikaa. Yhden ehdon äiti vaati Katariina muuttaa mukana. Markus suostui. Myöhemmin sanoin äidille:
Äiti, mene vain. Minä muutan toiselle paikkakunnalle. Minulle on ollut jo hetken aikaa eräs ihminen, jonka luokse voin mennä. Ei sinun tarvitse huolehtia.

Kuka hän on? Meidän pitää tutustua! äiti hymyili.
Myöhemmin, äiti, kaikki järjestyy, halasin häntä.

Muiden helpotus oli ilmeinen. Ei tarvinnut enää keksiä tapoja päästä minusta eroon.

Se ei ollut totta. Ei ollut ketään. Tiesin vain, että he eivät minua halunneet. Äiti olisi huolestunut ja sairastunut pahemmin. Minun rakkauteni oli vahvin. Löysin ilmoituksen, vuokrasin huoneen yksinäiseltä vanhalta mieheltä, Kalle-papalta. Talossa asui kanoja, vuohia ja possuja minä olin kuin kotonani.

Kun selvisi, että olen eläinlääkäri, pappa ilahtui niin, että tarjosi huoneen ilman vuokraa. Minä kuitenkin maksoin, mutta pappa työnsi rahat salaa takaisin.
Työt sujuivat. Ihmiset arvostivat, eläimet rakastivat. Jokaiselle löysin hellän sanan ja palkitsin herkuin omasta palkastani.
Tässä sinulle, Rekku! Älä pelkää, pieni. Lääkkeet ovat kevyet. Soita heti jos on hätää! rauhoitin jokaista asiakasta.
Voi kultaseni. Eipä minua sairaalassakaan vastaanoteta näin hyvin! Sinä olet kullan arvoinen, kehui kissaemäntä Aino.

Minä kukoistin, mutta sydän kaipasi äitiä. Soitin usein, mutta hän ei juuri halunnut puhua. Viime aikoina puhelimeen vastasi töykeästi Markus, joka sanoi äidin lepäävän.

En tiedä. Ikävöin niin, puoleen vuoteen en ole nähnyt, huokaisin iltateellä Kalle-papan kanssa.
Mikset mene katsomaan? Minulla on vanha Lada ja ajokortti! pappa innostui.
Otin Markuksen osoitteen ja lähdimme. Ovikello soi pitkään. Lopulta oven avasi pitkä, vaalea nainen lyhyessä kylpytakissa.
Keitä te olette? Myyttekö jotakin? Me ei tarvita mitään! hän yritti sulkea oven.

Sinä taidat olla Ella? Markuksen vaimo?
Joo, mitäs siitä?
Minä olen Katariina, hänen siskonsa. Haluaisin nähdä äidin. Tässä on Kalle-pappa, hän tuli avuksi. Missä äiti on?
Ei ole enää täällä. Markus vei hänet palvelutaloon. Sairastui kokonaan. Kuka tässä ehtisi edes hoitaa.
Missä? En tiedä, en käy siellä koskaan. Soitan Markukselle. Haloo, täällä. Sinun siskosi tuli jonkun vanhan äijän kanssa. Osoite pitäisi antaa. Hyvä. Annan lapulle. Ja sitten, älkää enää tulko meille, sanoi Ella kylmästi parfyymin tuoksussa.
Minä tartuin lappuun ja juoksin alas.

Miten voi olla… Miksei sanottu mitään? Olisin järjestänyt mitä vaan, mumisin.

Tottakai äiti meidän luo! Minulla on suuri talo, tyhjä huone! Piti kertoa! Ei näin saa tehdä! Kalle-pappa puhisi.

Perillä. Oliko tuo luiseva, surkea vanhus minun äitini? Hän oli ennen niin lempeä, pullea ja tomera. Nyt avuton, katse lasittunut.

Äiti! Minä täällä! Anteeksi, etten tullut aiemmin. Minä rakastan sinua! Me viedään kotiin, Kallen luo! Siellä on kanoja ja maitoa. Paranet, näet! Äiti, älä vaikene!
Puristin kevyttä kättä kehossani.
Saimme hänet kotiin papereissa olin tytär, Kalle-pappa uhkasi soittaa sodanajan toverilleen kenraalille, jos ei äitiä anneta mukaan. Markus oli järjestänyt, että äiti jää asumaan hoivakotiin.

Irja-Maria nousi vuoteestaan kymmenentenä päivänä. Katsoi ikkunasta, missä Fiona-sika kulki pihalla, kukko lauloi. Ilmassa tuoksui tuore nurmi ja pullat, joita leivoin. Ontuen ryntäsin äidin luo. Halasin ja itkin, anteeksi pyytäen, että näin kauan meni. Sanoilla ei ollut väliä, hän halasi hiljaa takaisin, kuin olisi taas nähnyt pienen, nauravaisen tytön. Ei verisukua, mutta sydäntä läheisen. Ainoan, joka jäi vierelle elämän myrskyjen jälkeen, kun komeat, menestyvät lapset unohtivat äitinsä.

Ei hätää, Katariina. Nyt meillä on kaikki hyvin. Ei mitään hätää, kuiskasi Irja-Maria.
Tytöt, tullaanko teelle? kysyi Kalle-pappa ovella.

Naurun saattelemana kävelimme kaikki yhdessä keittiöön. Ja uuteen elämään.