Kun olin 23-vuotias, työskentelen tarjoilijana suositussa ravintolassa Helsingin keskustassa. Sellaisessa paikassa, jossa on aina jonoa edulliset lounaat, kova musiikki ja pitkät jonot lounasaikaan. Minulla ei ollut työsopimusta eikä minkäänlaisia vakuutuksia tai etuja. Palkkaa maksettiin päivittäin. Jos jäin pois, palkkaa ei tullut. Jos sairastuin, se ei kiinnostanut ketään. Siitä huolimatta olen aina ensimmäisenä töissä ja viimeisenä lähdössä. Muistin vakioasiakkaiden tilaukset ulkoa, jaksoin välinpitämättömät ja joskus epäkohteliaat asiakkaat, putsausin pöytiä nälkäisenä ja väsyneenä mutta tarvitsin ne eurot.
Kun sain selville, että olen raskaana, pelästyin. Ei vauvan takia, vaan työni vuoksi. Päätin silti kertoa totuuden. Menin esimieheni, Marjatta Salosen, konttoriin, suljin oven ja sanoin:
“Olen raskaana, mutta haluaisin jatkaa töissä.”
Marjatta ei tervehtinyt, vaan katseli minua kylmänä ja vastasi:
“Tämä ei ole mikään päiväkoti. Raskaana olevat ovat hitaita, sairastuvat, tarvitsevat vapaata. Minä tarvitsen tehokkaita ihmisiä.”
Yritin selittää, että voin tehdä töitä, että voin joustaa aikatauluissa, että tarvitsen tätä työtä. Marjatta keskeytti:
“Tee minulle palvelus, luovuta esiliina tänään.”
Lopetin työvuoroni, itkin vessassa. Lähdin takaoven kautta, esiliina ja muovipussi tavaroideni kanssa. Kukaan ei sanonut hyvästi eikä kysynyt mitään. Menin kotiin, istahdin sängylle ja tunsin ensi kerran elämässäni aitoa pelkoa miten elätän lapseni.
Seuraavat kuukaudet olivat elämäni raskaimmat. Siivosin muiden kotia, myin kotitekoisia hilloleipiä ja korvapuusteja kadunkulmassa. Olin yksin. Öisin saatoin nukkua istuen vauva sylissä, koska meillä ei ollut sänkyä. Mutta juuri silloin aloin kokata enemmän. Naapurini Eeva pyysi lounasta miehelleen, sitten toinen tilasi pienen toimistoon. Aloitin viidellä lounaalla päivässä, sitten kymmenellä, pian kahdellakymmenellä.
Vähän ajan päästä vuokrasin pienen tilan siellä oli liesi, kaksi pöytää ja vanha jääkaappi. Annoin sille nimekseni: Heli. Aloin myydä aamiaista, lounaita, suolaisia piiraita ja jälkiruokia. Avasin kuudelta aamulla ja suljin seitsemältä illalla. Työ ei koskaan loppunut. Poikani kasvoi katsellen minua töissä. Kolmevuotiaana hän jo ojensi kahvikuppeja ja auttoi laskemaan kolikoita. Pian palkkasin yhden apulaisen, sitten toisen.
Nyt minulla on pieni catering- ja pikaruokayritys teen yritysaamiaisia, tilauslounaita, yksinkertaista tarjoilua syntymäpäiville ja tapaamisiin. En ole rikas mutta voin elää rauhassa. Maksa vuokran, pojan koulumaksut, laskut ja olen jopa hankkinut oman keittiövälineistön.
Viisi vuotta myöhemmin oven takaa astuu nainen ja kysyy omistajaa. Nostan katseeni ja tunnistan se on Marjatta, entinen pomoni. Sama, joka erotti minut, kun olin raskaana. Olen nyt eri ihminen hoikempi, useimmiten arkisesti pukeutunut. Hän katsoo yllättyneenä ja kysyy:
“Oletko sinä omistaja?”
Vastaan:
“Kyllä.”
Marjatta istuu vaivautuneena alas. Hän sanoo, että entinen ravintola suljettiin yli vuosi sitten. Bisnes meni nurin, hän on vaihtanut töitä useasti, mikään ei ole ollut pysyvää. Hän katsoo minua silmiin ja sanoo:
“Tarvitsen töitä. On raskasta. Tiedän, ettemme eronneet hyvin, mutta pyydän nyt mahdollisuutta.”
Olen hiljaa hetken, sitten kysyn:
“Muistatko sen päivän, kun eroit minut raskauden vuoksi?”
Hän kääntää katseensa alas. Sanoo “muistan”, myöntää ajatelleensa silloin vain bisnestä, ei ihmisiä. Kerron, että hän jätti minut ilman mitään pelokkaana, vatsani kanssa eikä selittänyt. Että hän ei koskaan antanut minulle mahdollisuutta.
Marjatta pyytää anteeksi. Hän ei itke, mutta ääni on murtunut. Sanoo, että elämä on opettanut ja hän nyt ymmärtää paljon enemmän. Hengitän syvään ja sanon, etten tunne vihaa, mutta nyt johdan yritystäni toisin työntekijöilläni on selkeä työvuorot, arvostusta ja ihmisarvoa. Tiedän miltä tuntuu tehdä töitä nälkäisenä.
Lopulta ehdotan hänelle koevuoroa mutta omilla ehdoillani: täsmällisyys, kunnioitus ja ei koskaan nöyryytystä kenellekään. Marjatta suostuu. Hän lähtee kyynel silmäkulmassa.
Jään tiskin taakse katsomaan keittiötäni, pöytiäni, kattiloita ja sitä matkaa, jonka olen kulkenut.
En tuntenut kostoa. Ymmärsin, etten ole sellainen, joka parantaa omaa kipua satuttamalla muita.
