30. joulukuuta
Heräsin tänään tavallista aiemmin, sillä päätin laittaa kunnon juhla-aterian valmiiksi. Vein päivän keittiössä, pilkoin juureksia, pyöritin karjalanpaistia padassa ja mietin salaattiaineksia. Ulkona pakkanen kipristeli ikkunoita ja radio soi hiljaa taustalla. Yhtäkkiä ovikello soi. Arvasin, että Aaro ja hänen sukulaisensa saapuivat. Kaikki kokoontuivat ison tuvan pöydän ympärille.
Missä se liha on? Aarni-täti kysyi nenäänsä nyrpistäen.
Tuolla on täytetty hanhi, vastasin mahdollisimman ystävällisesti.
Aarni-täti nousi teatraalisesti ylös:
Tuommosia ei syö kukaan! Nyt lähdetään kotiin.
Aaro nousi hänen perässään, vaivautuneena.
Eiköhän tässä ollut tarpeeksi, Sanni, elä siinä yksinäsi jos et edes ruokaa osaa laittaa!
Hän alkoi kiskoa tavaroitaan kassiin.
Otin kännykän käteeni. Soitin ystävälleni Riitalle.
Hei, täällä Sanni. Riitta, kuulutko? Linja pätkii. Niin, minä en tulekaan tänä vuonna teille. Uudenvuoden juhlissa… Mitä sinne menisin? Sinä olet Ilkan kanssa, tyttäresi puolisoineen ja muksut säntäilevät. Minä sitten kömpelö sohvalla ja yöllä vielä taksilla tuplamaksuun kotiin? Jätän väliin, nukun vain omassa sängyssä ja se riittää, paas tiedoks.
Olen muutenkin viettänyt kaikki joulut ja uudet vuodet Riitan luona eroni jälkeen. Ensin Raumalla, sitten Jyväskylässä ja nyt ties missä. Sain juuri kuulla, että Riitalla on suunnitelmissa lähteä sukuloimaan Ilkan tädille Ouluun ja joku sukulaislapsi pitäisi majoittaa minulla Helsingissä.
No, riippuu. Voihan sen järjestää, sanoin. Mutta heti linja katkesi. Löin kännykän pöytään.
Jäin istumaan pohtimaan. Ehkä onkin parempi, ettei tarvitse olla ihan yksin uuden vuoden iltana. Avoin talo, uusi vieras. Ehkä laittaisin jotakin salaattia. Jos olisin yksinäni, voin hyvin tyytyä leipään ja juustoon. Mutta nyt, vieras tulossa, piti teroittaa veitsi ja ryhtyä hommiin.
Muistin entiset vuodet, kun Aaroon kanssa olin vielä naimisissa. Viimeistään aatonaattona koko Aapon suku tunki meille, tuoksut ja kuumuus valtasivat koko keittiön. Kaikki mouhottivat siitä, kuinka vain piirakoita, kinkkua ja paistia sopii laittaa. Minut kiellettiin kokkaamasta, koska joskus tein avokadosalaattia joka tuomittiin liki pyhäinhäväistykseksi.
Aarnin sukulaisille kaikki mikä ei ollut upotettu majoneesiin oli ‘outoa sapuskaa’. Vatsat paisuivat jo ennen aaton iltaa, miehet jämähtivät heti pöytään ja aloittivat pontikankostutuksen. Uutena vuotena kaikki olivat umpiväsyneitä ja viimeistään toisen päivän aamuna lähtivät takaisin maalle, jääden jälkeensä kasan likaisia astioita. Minä siivosin viikon, kun taas Aaro lomaili vielä mummolassa. Palatessaan hän oli jurona ja äksynä, sukulaisten moitteet kaikuivat korvissani: ‘Kyllä se Virpi sentään osasi laittaa ruokaa’. Kärsin hiljaa, ajattelin että ehkä minä en vain kuulu tähän ruokakulttuuriin, mutta tottahan en rasvaa jaksanut kasata lautaselle.
Riitta kyllästyi marinoiviin valituksiini. Hän päätti laittaa minut kunnon koetukseen: soitin itse Aaroon sukulaisille, kerroin, että teen kaiken ruoan valmiiksi ja tulkoot vain uuden vuoden aattona. Riitan avulla laitoimme kymmenen kananmunan ja määrän salaatteja kevyttä ja maukasta. Suku istui taas pöydän ympärille.
Missä on liha? Aarni-täti jatkoi pettyneenä.
Täytetty hanhi siinä!
Entä pyttipannu? hän tivasi.
Aarni-täti nousi, mulkaisi minua ja tokaisi: Sellaista rehua ei syödä! Heikki, haetko takin, nyt lähdetään kotiin!
Kaikki pukivat ja jättivät jälkeensä oven paukahduksen.
Tosi hauskaa, mutisi Aaro, paiskasi tavaransa kassiin ja painui ulos. Jää sinne yksiksesi, kyllä minä pärjään!
Katselin perään, aluksi harmitti. Kun vihannesten keitinvesi alkoi porista yli, havahduin keittiöpuuhiin.
Ovikello soi uudestaan. Ajattelin, että majoitettava Riitan ‘Sanni’ varmaan tuli.
Mutta ovella seisoi pitkä, nelikymppinen mies. Hymyili itsevarmasti.
Iltaa, anteeksi, tulin yllättäen. Olen Aleksanteri Koskinen, Ilkan veljenpoika. Tulinkin yllätyksenä, mutta Ilkka ja muut lähtivät Ouluun. Sinä taidat olla Sanni?
Nyökkäsin, olin yhtä hämmentynyt kuin hän itse.
Riitta puhui jostain Sanni-nimisestä tytöstä, mutisin.
Aleksanteri naurahti.
Varmaan yhteys katkeili!
Taitaapa olla. No, tule sitten sisään kun kerran tulit.
Älä suotta huoli. Lähden jo huomenna illalla, oli vaikea saada junalippua aiemmin. Olen siis vain yhden yön vaivana.
Menin takaisin keittiöön. Kaadoin keitinvedet vihanneksilta, laitoin ne jäähtymään.
Aleksanteri huikkasi:
Aiotko yhdellä salaatilla juhlia uutta vuotta?
Tercasin kiukkuisesti:
Mitä haluatte, koko pöydän notkumaan, muusia ja yksi ämpäri rosollia?
Mies nauroi vilpittömästi.
Enpä pidä rosollista, kalapöytä maistuu enemmän.
Kohotin olkapäitäni.
Sattuu, ettei nyt kalaa ole enkä sitä osaa kunnolla laittaa.
Aleksanteri nakkasi takin päälleen.
Eipä hätää, käyn järjestämässä jotakin, odota vain, paiskasi oven kiinni lähdettyään.
Jäin nauramaan. Luulin odottavani kanssani naista, sainkin energisen miehen.
Häntä ei kuulunut puoleentoista tuntiin. Olin jo huolissani, josko oli eksynyt Helsingin kaduille. Lopulta hän palasi. Hänellä oli mukanaan pieni, tuuheakarvainen joulukuusi, kaupasta ostetut mandariinit sekä täydet kalakassit.
Mitä ihmettä? kysyin.
Aleksanteri tuhahti.
Mikään uusi vuosi ilman kuusta ja mandariineja ei tunnu oikealle! Ja pullollinen kuohuvaakin on mukana. Nyt keittiöhommiin!
Hymyilytti pitkästä aikaa. Koristelimme kuusen, laitoimme kevyet alku- ja kalapöydän herkut, Aleksanterin johdolla paistoin ensimmäistä kertaa ahventa ja opin jopa kuorimaan katkarapuja.
Viimein, kello kaksitoista, kaikki oli katettu. Nostimme maljan uudelle vuodelle.
Uuteen vuoteen, uuteen onneen! hän sanoi.
Sen jälkeen me vain juttelimme. Puhuin suuni puhtaaksi Aarosta ja menneestä, nauraen suruani pois. Aleksanteri kertoi omasta erostaan meriltä paluusta, kodin tyhjyydestä. Hetken päästä kumpikaan ei muistanut enää sinutellakaan, nauroimme lapsuuden kommelluksille. Paljastin, kuinka joskus kiipesin Jämsän korkeimpaan puuhun ja tarvittiin puoli naapuria hakemaan alas.
Minä taas liimasin rehtorin tuolin pulpettiin koulussa. Sain siitä elämäni selkäsaunan, Aleksanteri hekotti.
Yö kului kuin siivillä. Aamulla olin yhä kevyempi mielin. Kun Aleksanteri viimein keräili tavaransa, heräilin vielä väsyneenä.
Sanni, nousehan. Minulla on nyt kiire, juna huhkii kohta.
Nousin, mutisin:
Miksi et herättänyt aiemmin?
Hän silitti poskeani, hymyili.
Uni näytti maistuvan, en raskinut. Kiitos hyvästä seurasta. Lähdethän saattelemaan?
Kävelin oven viereen, jäin seisomaan, kun hän epäröi kynnyksellä.
Tiedätkö, saisinko joskus tulla uudelleen, sitten kun elämä on järjestynyt, Aleksanteri sanoi vakavana.
Yllätyin, sydän hypähti.
Ilman muuta. Tervetuloa. Jään odottamaan.
Hän kurottautui vain ja suikkasi suukon huulilleni, lähtien sitten kiirehtimättä portaat alas.
Jäin oven pieleen ja tunsin onnenpaisteen. Ajattelin, että joskus ihminen tuntee jonkun koko elämässä eikä tunne mitään erityistä. Ja joskus vain yhden illan, mutta tuntuu kuin olisi ollut yhdessä aina.
Uudenvuoden yönä tapahtuu ihmeitä. Olen oppinut, että silloin kun uskaltaa avata oven, arjen keskeltä voi löytyä onni ja uuden alku.
